Kaksi vuotta sitten olin varma, että kuolen. Sattui niin paljon.
Nykyisin meinaan lähinnä kuolla nauruun. K, hymynaamamme, täyttää kaksi vuotta.
On meitä lapsella siunattu. Lukuunottamatta niitä suivaantumisen hetkiä, kun neidillä on tullut kinaa veljen kanssa, meillä asuu aurinkoinen, maailmaa naama naurussa lähestyvä pieni tyttö. Monesti K:ta katsellessa mietin ranskan kielen ilmaisua "joie de vivre". K:ssa on elämäniloa, jonka soisi säilyvän.
K puhuu paljon, laulaa paljon (kumpaakin suomeksi ja englanniksi), leikkii lähinnä autoilla ja lentokoneilla, pomppii, pomppii ja pomppii, juoksee kovaa ja vaatii jatkuvasti vanhempia lukemaan. Suosikkilelu on aina se, mikä isoveljellä on kädessä.
K on aina valmis toimintaan. K haluaa lähteä puistoon, äidin mukana kauppaan, kahvilaan, pyykkejä laittamaan, postia hakemaan.
Lisäksi K syö paljon. Pal-jon. Hän on aina ollut hyvä syömään, mutta välillä melkein hirvittävät ne annokset, mitä neiti lautaselta vetäisee. Kun isä paistaa joka-aamuisen munakkaansa, on siihen lähes poikkeuksetta lisättävä yksi kananmuna myös K:lle.
Kaksivuotissyntymäpäivänä blondimme tukkaan saattaa jo saada kiinni jonkinlaisen pinnin. T odottaa hetkeä, jolloin tyttärelle saadaan laittaa saparot.
Kyllä sekin aika tulee. Nyt iloitsemme hänestä ihan näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti