Jouluinen kuva-arvoitus

Pystyttekö arvelemaan, mikä kuvan piparkakuista on melkein kolmevuotiaan "minä iteeee!!" -apulaisen tekemä?

(Kiitos äidille reseptistä, tuli oikein hyviä. Ja minä muistin koekakun!)

Taas on asiakas häiritsemässä työntekoa

Viron ajottain surkea asiakaspalvelu alkaa olla täällä blogissa jo melko kaluttu aihe, mutta pakko jakaa episodi, johon tänään satuin. Välillä "palvelu" on niin absurdia, että melkein naurattaa.

Menin kauppakeskuksessa olevaan tee- ja kahvipuotiin ostamaan itselleni mieleistä teetä. Edelläni tiskin ääressä asioi iäkäs rouva. Myyjä oli viidenkympin tuolla puolen oleva tiukkailmeinen täti.

Tulin puotiin tilanteessa, jossa kaksikko oli ilmeisesti keskustellut hinnasta tai ylipäänsä jostakin - mitä nyt asiointitilanteessa ja tuotteista puhuessa jutellaan. Asiakas ei riehunut, huutanut tai tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Kuulin, kun myyjä sanoi (tietysti viroksi) asiakkaalle: "Teidän olemuksenne on niin jyrkkä. Teidän pitäisi käyttäytyä vähän rauhallisemmin."

Käännökseni on aika huono. Viroksi myyjä sanoi "Teie olete nii järsku olemusega. Peaks natuke rahulikumalt käituma."

Minulla meinasi leuka pudota lattiaan. Kuulinko oikein? Ensin ajattelin, että myyjä ja rouva ovat tuttuja keskenään. Eihän noin muutoin voisi asiakkaalle sanoa. Sitten tajusin, että myyjä oli teititellyt asiakasta. Ei kavereita Virossa teititellä.

Kuinka ihmeessä asiakasrouva pystyi kuuntelemaan rauhoittumiskehotuksen ilman, että olisi poistunut siltä seisomalta kaupasta?

Myyjä ja asiakas saivat kaupantekonsa loppuun. Minä tiesin jo tässä kohden, että minunkaan kohdalleni tuskin on luvassa elämää suurempaa asiakaspalvelukokemusta.

Myyjä kirjoitti kiukkuisesti mutisten muistivihkoonsa jotakin eikä katsonut minuun päin. Minä heläytin mahdollisimman aurinkoisesti "Tere!", jolloin rouvan pää lopulta nousi.

Kysyin myyjältä teetä, jonka nimeä en muistanut, mutta jonka koetin mahdollisimman hyvin kuvailla.

Myyjä alkoi taivastelunsa: "No enhän minä nyt pelkän kuvailun perusteella voi tietää, mitä haluatte. Kyllä pitäisi nimi tietää. Sen takia me aina laitamme teepussin kylkeen nimitarran, että ihminen voi ottaa sen pussin seuraavalla kerralla mukaan. Minulla on tässä satoja purkkeja, en minä voi tietää", täti tylytti viittoen hyllyjä.

Kiitos ja hei. Asiakkaan ongelmasta kiinnostuminen ja siihen ratkaisun löytäminen kuuluu valitettavasti todella harvojen virolaisasiakaspalvelijoiden repertuaariin.

Banaaniletut Lahden takana -blogin tapaan

Nyt kuulkaas historian siivet havisevat.

Monenlaisesta on Lahden takana -blogissa kirjoitettu, mutta ruokareseptejä en muista jaelleeni.

Virolaisessa ruokakulttuurissa hapanmaitotuotteiden käyttö on verrattomasti yleisempää kuin suomalaisessa keittiössä. Hapukoorta eli juoksevan smetanan kaltaista hapankermaa käytetään kaikkialla. Siitä on tullut myös meidän keittiömme yleismauste.

Kaikkein tyypillisin makea virolainen leivonnainen on minun mielestäni jokin rahkakakku tai rahkapiiras. Ylipäänsä rahka taipuu täällä vaikka minkälaisiin ruokiin.

Piimää käytetään resepteissä usein taikinoiden nesteenä. Vaikka juon piimää mieluusti, piimän käyttö leivonnassa on ollut minulle vieraampaa (no, hyvin monet asiat leivonnassa ovat minulle vieraita...).

Sain lääkärin odotushuoneessa käsiini banaanilettujen reseptin, jossa letun nesteenä oli maustamaton jogurtti - hapanmaitotuote tietysti sekin. Halusin kotona kokeilla lettujen tekoja, mutta jogurttia minulla ei sillä hetkellä ollut. Joten korvasin jogurtin piimällä.

Ja kas tässä lahdentakaisen gourmet-keittiön sunnuntain aamupala:

Kuva on karsea, mutta letuista tuli vallan mainioita, paksuja, kuohkeita ja hyvin ruokaisia. Jos haikailee hieman amerikkalaistyylisiä lettuja, niin nämä voisivat sellaisia olla. Letut upposivat erinomaisesti myös junioriosastoon. 

Notta tässäpä resepti teillekin. 

Banaani-kaurahiutaleletut 

- 4 dl piimää 

- 1,5 dl pikakaurahiutaleita 

- 2 dl vehnäjauhoa 

- 0,5 tl soodaa tai leivinjauhetta 

- hyppysellinen suolaa 

- 2 munaa 

- 1 rkl rypsiöljyä 

- 2 suurta kypsää banaania pieniksi paloiksi pilkottuina 

Sekoita kaurahiutaleet jogurttiin ja annan seoksen levätä 10 minuuttia. Sekoita toisessa astiassa keskenään jauho, sooda ja suola ja lisää sekoitus sitten jogurtin joukkoon. Vatkaa muna sekaisin öljyn kanssa, lisää taikinaan ja sekoita hyvin. Lisää vielä koko systeemin joukkoon banaanien palat. Taikina on paaaaljon tavallista, suomalaista lettutaikinaa paksumpaa. 

Kypsennä letut paistinpannulla maltillisella lämmöllä, pohjapuolta noin 4 minuuttia ja toiselta puolelta hieman vähemmän (jokainen tietysti tietää parhaiten oman pannunsa ja hellan levyjen kuumuudet). 

Suosittelen mietoa lämpöä ja pitkää paistoaikaa, sillä huomasin, että tekemistäni letuista jotkut olivat jääneet melkein raaoiksi sisältä, sillä paksun taikinan pitää todella ehtiä rauhassa kypsyä. 

Edellisen postauksen hengessä toivotan Jõudu tööle ja sen päälle Head isu! 

Riittäköön leipää ja muita viron fraaseja

Viron kielessä on muutamia hyviä toivotuksia ja sanontoja, joille ei suomen kielessä ole suoraa vastinetta. Minulla kesti aika tovin ennen kuin opin näitä luonnikkaasti käyttämään.

- Jos saavut tilanteeseen, jossa toiset ihmiset istuvat pöydän ääressä syömässä, toivota "Jätku leiba!" Suoraan suomeksi käännettynä se tarkoittaa "Jatkukoon / riittäköön leipää". Ennen ruokailua on jo toivotettu "Head isu!" eli "Hyvää ruokahalua". Sitä ei enää kesken ruokailun sanota. Kuten eräs virolainen minulle selvitti: "ruokahalua aina riittää, mutta leipää ei välttämättä aina ole ollut". Jätku leiba -toivotukseen vastataan yksinkertaisesti kiittämällä "aitäh".

Jätku leiba on suosikkini virolaisfraaseista. Siinä on jotakin komeaa vanhanaikaisuutta ja ruuan arvostamisen fiilistä.

- Jos kohtaat jonkun tekemässä mitä tahansa työtä keskittyneesti ja ahkerasti, voit toivottaa hänelle "Jõudu!" tai "Jõudu tööle!" Nämä toivotukset tarkoittavat suomeksi "Voimaa / jaksamista työhön".
Toivotuksen kohde vastaa tähän "Jõudu tarvis!" eli "Voimia tarvitaan / on tarvis".

Tästä fraasista olen muistaakseni aiemminkin kirjoittanut. Minulla kesti pit-kään, ennen kuin opin vastaamaan siihen oikealla tavalla. Alkuun vastasin "mjääh, ööh, eeh, aitäh, krhm", kunnes lopulta aloin muistaa. Jykevä, hieno fraasiparivaljakko kerrassaan!

- Jos haluat hyväntahtoisesti toivottaa toiselle menestystä ja asioiden suosiollista etenemistä, voit aina huikata "Edu!" Se tarkoittaa aika lailla samaa kuin "Menestystä!" Edua voi toivottaa päiväkotiin lähtijälle, vuoren valloittajalle, uuden asunnon etsijälle, työhakijalle yms. Edu on näppärä, positiivinen toivotus, jota kuulee usein.

- Viimeisenä sana, johon en ole oikein tottunut vieläkään. Jos suomen kielessä sanotaan "olkoon", se liittyy mielestäni usein hieman negatiivisiin tilanteisiin. "Olkoon sitten, jos ei kerran muuta" tai "Olkoon, minä en enää jaksa".

Viron kielen "olgu" on mielestäni neutraalimpi. Olgu-sana viestittää, että keskustelu on aivan juuri päättymässä. Silti - kun päässäni kummittelee suomalainen negatiivinen olkoon, en meinaa päästä eroon tunteesta, että virolaiset haluavat päättää jutteluhetket aina kovin tylysti ja lyhyesti. Myös puhelinkeskustelut voivat loppua kuin seinään pelkkään olgu-sanaan.

Totuttelen edelleen siihen, että olgu on aivan asiallinen. Sen merkitys voi olla esimerkiksi "jaha, okei" tai "selvä sitten".

Tuleeko viroa osaavilla lukijoilla muita tyypillisiä fraaseja mieleen?

Suolaa haavoille

Aviomies tuli tänään kotiin puhisten. "Pimeyttä, räntää, vesisadetta, likaa! Onko täällä pakko asua!?" 

Marraskuu ei totisesti ole T:n eikä oikein minunkaan juttuni. Varsinkaan sen jälkeen, kun on nähnyt, millainen se voi olla. 

Koska en osaa julkaista uudelleen jo aiemmin täällä ollutta postausta, tyydyn vain linkkiin: 

Veistä syvemmälle haavaan ja rivakka pyöräytys -postaus on melko tarkkaan vuoden takaa. Marraskuuhun voivat kuulua myös kukkivat laventelit ja bougainvilleat.  

Juujuu, tunnelmoidaan ja sytytetään kynttilöitä Iittalan tuikkuihin ja käperrytään vilttin sisään sohvalle villasukat jalassa, kuten naistenlehdissä tehdään ja syödään suklaata ja luetaan kaikki kirjat, joita ei kesällä malttanut. 

Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että seuraavat viisi kuukautta on pimeää ja sataa. Kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tulee edes luminen, kunnollinen kylmä talvi.  

Välitunti, paras tunti

Kuulin jokin aika sitten, että virolaiset lapset eivät käy koulupäivän aikana ulkona. Välituntisin ollaan sisällä.

En ensikuulemalta halunnut sitä uskoa. Tänään jututin aiheesta naapurin neljäsluokkalaista ja hänen vanhempiaan. Reipas naapurintyttömme käy aivan tavallista virolaiskoulua aivan tavallisessa tallinnalaisessa kaupunginosassa. Totta se oli: virolaiskoululaiset viettävät päivänsä sisällä. Ulos mennään vain niinä päivinä, jolloin on liikuntatunti ulkona.

Kouluun tullaan aamulla ja päällysvaatteet jätetään narikkaan, jota vahtii narikanhoitajatäti. Näin on kuulemma ollut neuvostoajoista asti. Naapurimme kertoivat, että neuvostoajalla yksi syy vahdittuun narikkaan oli pelko varkauksista: jos joku lapsi oli kerrankin saanut hyvät jugoslavialaiset saappaat, niitä piti vahtia tai muuten niitä ei pian ollut.

Lapset kuulemma viettävät välituntinsa käytävillä tai luokissa oleillen. Enää sentään ei tarvitse kävellä parijonossa käytävää ympäri opettajan vahtiessa, kuten naapurimme kertoi hänen lapsuudessaan tehdyn.

Onhan koulusysteemeissä eroja, mutta huomasin yllättyneeni tästä ulkoilutiedosta kovasti. Suomalaisena on niin tottunut siihen, että välitunnilla mennään ulos säällä kuin säällä.

Ja miten ihmeessä erityisesti pienet oppilaat jaksavat koulupäivänsä, jos eivät saa välillä päästellä höyryjä ulos pihalla juosten ja leikkien?

On täysin mahdollista, että tässä on koulukohtaisia eroja eri puolilla Viroa. Parinkymmenen oppilaan kyläkoulussa Viron maaseudulla voi olla aivan eri meininki kuin Tallinnan keskustan koulussa.

Joka tapauksessa - olipahan taas kiinnostava kulttuuriero!

Sitä vain mietin, missä virolaislapset oppivat leikkimään mustaamiestä, tervapataa ja kymmentä tikkua laudalla? Tai jos oppivat leikkimään päiväkodissa, niin tuleeko niitä enää kouluun lähtemisen jälkeen leikittyä?

Kissa ja häntä

Aiemmin kerroin LT-blogin pääsystä Elo-lehden sivuille. 

Harjoittelin skannerimme käyttöä ja taisin jopa onnistua yritelmissäni. Tässä nähtävänä koko juttu, sikäli kun kuvat nyt aukeavat niin isoina, että tekstistä saa selvän. 

Kastanjapähkinätaidetta

Olen viettänyt lapsuuteni seudulla, jossa ei kasva hevoskastanjoita. Näihin hienoihin puihin tutustuin paremmin vasta Varsinais-Suomessa, mutta toden teolla puut ovat tulleet tutuksi Tallinnassa, jossa ne ovat hyvin yleisiä.

Jos Suomessa lapset opetetaan askartelemaan käpylehmiä, niin Virossa lehmät tehdään kastanjapähkinöistä. Viime viikot ovat olleet parasta pähkinäsesonkia.

Pähkinät tippuvat puusta piikikkään kuorensa sisässä. Maahan tipahtaessaan ne halkeavat tai sitten piikkikuori halkaistaan kevyesti päälle polkaisemalla (kenkä jalkaan!), jolloin kaunis, ruskea pähkinä tulee esiin.

Kastanjapähkinät ovat minusta tosiaan hyvin kauniita. Sileässä, kiiltävässä pinnassa on kauniita kuvioita. Pähkinä tuntuu mukavalta kädessä, enkä yhtään ihmettele, että tenavista on loputtoman hauska niitä kerätä.

Kuvassa eilisiä J:n, K:n ja minun tekemiä taidonnäytteitä. Vasemmalla oleva pötkylä on lohikäärme. Oikeanpuoleisin näyttää lähinnä elefanttimieheltä.

Askarteluun tarvitaan kastanjapähkinöiden lisäksi joko tulitikkuja tai hammastikkuja sekä naskali tai muu vastaava terävä esine reikien tekoon. Kastanjapähkinä on niin kova, että siihen ei puista tikkua voi noin vain työntää.

Pro-askartelijat keräisivät myös tammenterhoja, joista saisi sopivamman kokoisen ja muotoisen pään kastanjapähkinäukkelille. Me olemme toistaiseksi tyytyneet elefanttimiehiin.

Koska kastanjapähkinöitä on viime aikoina kertynyt kaikki ulkovaatteiden taskut täyteen, olen laittanut niitä koristeeksi lasikulhoon. Aivan kelpo syksyinen sisustuselementti yhdessä lyhtykoison "lyhtyjen" kanssa.

Lahden takana pääsi lehteen!

15 minuuttiani (tai ehkä sekuntiani) (marginaali-)julkisuudessa ovat käsillä.

Lahden takana -blogi on mainittu Tuglas-seuran Elo-lehden jutussa Virolaista ja suomalaista elämää blogeissa. 

Toimittaja Katariina Suurpalon jutussa esitellään neljä muutakin virolais-suomalaista blogia. LT-blogia kuvaillaan mm. seuraavasti: 

"Blogissa hän kertoo mukavassa suhteessa lapsiperheen arjen iloista ja kommelluksista sekä esittelee erilaisia paikkoja, joihin matkailija ei ehkä itse löytäisi. Blogi on tyyliltään miellyttävän kepeä. Merkinnät eivät ole pitkiä, mutta niissä on aina jokin kantava ajatus. - - Blogissa ei nähdä S:n eikä perheenjäsenten kasvokuvia. Tämä ei kuitenkaan häiritse blogin lähestyttävyyttä. Merkinnät on kirjoitettu niin helposti avautuvalla tyylillä, ettei nimiä tai kasvokuvia osaa edes kaivata." 

Lahden takana sanoo tattis Tuglas-seuralle ja kiittää noteerauksesta!

Viiden jutussa esitellyn blogin lisäksi tiedän blogosfäärissä olevan monia muitakin suomalaisia, Virosta ja Virossa bloggaavia kirjoittajia. Tuntuu, että parin viime vuoden aikana heitä on tullut kovasti lisää.

****

Kantavista ajatuksista en tiedä, mutta sen tiedän, että tein juuri pitkän listan bloggausaiheista, joista haluaisin teille kirjoittaa. Luvassa virolaiskoulujen ja -päiväkotien ruokalistaa (lukijatoive joltakin ammoisilta ajoilta), kastanjapähkinäaskartelua ynnä hyviä virolaisia sanontoja. Nykyisellä postaustahdilla näillä aiheilla pärjätäänkin kevääseen...

Kadonnut kuukausi

Aivan äsken oli elokuun puoliväli. Nyt on syyskuu kääntymässä kohti loppua. Kuka kävi varastamassa kuukauden?

Lahden takana on havahduttu sellaiseen jännittävään juttuun, että päätyön ja sivutyön yhdistäminen ynnä lasten ja kodin hoitaminen on sellainen kombo, että vapaa-ajan ongelmia ei ehdi syntyä.

Tänään kuitenkin huokaisen helpotuksesta ja totean, että moni alkusyksyn deadline on saatu nyt alta pois. Lähiviikot näyttäisivät siltä, että tiedossa ei olisi mitään isompaa ylimääräistä tavallisen päätyö-sivutyö-koti-yhdistelmän lisäksi.

Muutoin voidaan todeta viime aikoina tapahtuneeksi seuraavaa:

- K tipahti vessanpytyltä suoraan naamalleen lattialle, kun kumartui odottamaan pepun pyyhkimistä. Hyvin K-mainen episodi. Tytär on edelleen erittäin vauhdikas ja törmäilyaltis. Leikkipaikoilla toiset vanhemmat saavat sätkyjä, kun K kiipeää mihin tahansa. T:lla ja minulla ei enää edes syke nouse.

- J piirtää, piirtää ja piirtää. Kun poika ei piirrä, hän lukee. Ulkoilu ei oikein kiinnostaisi, kun pitäisi saada leikkiä pikkuautoilla, piirtää ja lukea. Ja J:hän lukee, suomeksi ja viroksi.

- Olen alkanut liikkua autolla kaupungilla erilaisiin aikoihin kuin aiemmin ja todennut, että klo 16.30 - 17.30 Tallinnassa todellakin pitää käyttää julkisia kulkuneuvoja. Normaali n. 12 minuutin työmatkani kesti eräänäkin alkuiltana 45 minuuttia. Ja kohtahan kelpaa ajella bussilla ja muilla julkisilla, kun siitä ei meidän tallinnalaisten tarvitse maksaakaan.

Hmm, varmaan paljon muutakin on tapahtunut, mutta näköjään se on kadonnut muistista jonnekin ruuanlaiton ja lasten pukeutumistaistelujen (K ei anna auttaa pukemisessa, J taas kieltäytyy kaikesta pukeutumisesta) väliin.

Hyvää syyskuun loppua kaikille! Toivottavasti kuullaan ennemmin kuin myöhemmin.

Pranglin saarella, osa 2: kirkko

Jatketaanpa kuvilla Pranglin saarelta, josta edellispostauksessa aloitettiin.

Saaren kirkko on nimeltään Laurentiuksen kirkko (katsokaa kirkon kotisivut, hienoja kuvia). Kesäaikaan puisessa, vuonna 1848 valmistuneessa pyhätössä pidetään jumalanpalvelus kahdesti kuussa.

Kirkon kupeessa oli tietysti hautausmaa, ja näin kesän hautausmaaretkeilyt saivat saarella jatkoa.

Pranglilla on asunut paljon ns. rantaruotsalaisia. Se näkyy myös hautakivien nimistössä. Alkujaan ruotsinkieliset nimet ovat virolaisessa ympäristössä vääntyneet suomalaisellekin helpompaan ääntämysasuun. Tässä lepäävät Blumkvistit...

...tässä herra Sööblum...

...tässä herra Sumpärk...

...ja tässä rouva Alma Puuström.

Eri aikakausien hautamuistomerkkejä siellä ja täällä.

Virsitaulun numerot olivat siististi laatikossaan. Kirkon sakastin virkaa toimitti pöytä urkujen vieressä.

Saarnastuoli.

Pranglin kirkon alttari. Minä katselin harmitellen kirkon seiniä, jotka oli peitetty jonkinlaisella tapetilla/pahvilla. Mahtavatko siellä olla hirret alla ja jos on, niin missä kunnossa?

Kirkko hautausmaalta katsottuna.

Oman penkinkin voi hautuumaalle tuoda. 

Pranglin saarella, osa 1

Pranglin saari on Viron pohjoisin asutuin saari ja se sijaitsee noin 9 kilometrin päässä Tallinnan kupeessa olevasta Viimsin niemestä. Pysyvästi saarella asuu noin 80 ihmistä. Hallinnollisesti Prangli kuuluu Viimsin kuntaan, josta myös yhteysalukset saaren Kelnasen satamaan lähtevät.

Juuri uunista tullutta savukampelaa, aamulla pyydettyä. Nam. Kalastuksesta eläneellä saarella on nykyisin enää yksi kalastusalus ja sillä neljä kalastajaa. (lisää kuvia postauksen lopussa)

Pranglilla on koulu, kirkko, kylätalo, kauppa, kioski, matkamuistomyymälä ja muutamia majataloja. 

Tunnelma saarella on ainutlaatuinen. Saari on oli neuvostoaikana täysin suljettu. Paikallisten lisäksi saarella eli 60 neuvostosotilasta. "No täysihoidossahan ne olivat, muuta tehneet kuin ryypänneet", tuhahti Pranglin koulussa vuodesta 1969 asti opettanut rouva, kun hän kertoi elosta saarella. 

Saaren ympärysmitta on 27 kilometriä. Sotilaat kiersivät saaren kaksi kertaa vuorokaudessa. Rantahiekat haravoitiin tasaisiksi, jotta sotilaat saattoivat nähdä, jos joku paikallisista oli yrittänyt karata. 

Venäläiset lähtivät, Prangli jäi. Paikalliset elävät elämäänsä ja koettavat parhaansa mukaan pitää saaren vireänä. 

Mutta totuus lienee se, että kovin suurta väestöryntäystä ja elinkeinoelämän virkistymistä Pranglille ei voi odottaa. Saaren koulussa on 12 oppilasta, joista kaksi on kylän omia lapsia. Muut ovat erityisoppilaita mantereelta, jotka on pitänyt saada pois Tallinnan kouluista, koska he eivät siellä pysy. Pranglilta on paha karata ryyppäämään. 

Ihmeellinen tunne on Pranglilla käydä. Ihmiset ovat ystävällisiä, ympäristö mitä kaunein, tunnelma kaupungista tulijalle varsin eksoottinen, mutta silti mieli on haikea - mitähän tällekin saarelle ja sen ihmisille käy? Ei saarelle kukaan enää asumaan muuta. Töitä ei ole, ja saarella asuminen vaatii, arvelisin, aivan omanlaistaan mielenlaatua, jota ei kärsimättömällä nykyihmisellä aina ole. 

Tässä ensimmäinen satsi kuvia Pranglista, satunnaisessa järjestyksessä. Lisää myöhemmin. 

Pranglin miehet suolaamassa savukampeloita.

Pranglin kylänraittia.

Pranglilaista pihapiiriä.

Saarella oli paljon hienoja kiviaitoja, ja jossakin näin kyltin, että niitä jonkin projektin turvin yritettiin erityisesti kunnostaa.

Suomenlahden ällötyksiä, pieniä meduusoita. Vesiraja oli niitä aivan täynnä.

Enpä ollut aikoihin kävellyt niin kauniissa petäjikössä kuin Pranglilla.

Hämmentävä kokemus keskellä metsää: maan sisästä nousi maakaasua. Kun oppaamme vei tulitikun putken suulle, syttyi tuli saman tien.

Kyläkauppa. 

Hiljaista kuin...

...Pranglin saaren hautausmaalla on viime aikoina blogissa ollut, mutta niinhän vähän aiemmin varoittelin. 

Blogiväki on ollut kaikenlaisissa reissuissa ja työtkin on saatu aloitettua.

Pranglin saaresta ja muistakin nähdyistä ja koetuista paikoista koetan saada vähitellen kuvia tänne. Virossa onkin nyt pitkä viikonloppu, kun maanantaina 20.8. vietetään uudelleen itsenäistymisen muistopäivää, taasiseseisvumispäev.

Muijallekin töitä - ittestä ei oo niin väliä juu

Hassuja olette. Edellispostaukseni kotitakeista on kerännyt blogitilastojen mukaan enemmän lukijoita kuin moni muu postaus yhteensä. Nähtävästi tämä aihe on puhutellut.

Blogirintamalla on ollut hiljaista, kun Lahden takana on keskitytty tosielämään ja vietetty laatuaikaa lukuisien kesävieraiden kanssa. En tiedä, näkyykö ja tuntuuko maailman paraneminen siellä ruutujen äärellä, mutta voin vakuuttaa, että viime viikkoina kotisohvallamme on laitettu maailman asioita huolellisesti kuntoon monen eri seurueen voimin. Mikäs sen parempaa.

Lomameininki täällä jatkuu, joten en uskalla luvata raivoisaa bloggaustahtia lähiviikoillekaan.

Elokuussa kaikki sitten muuttuukin. Kotitakki pistetään narikkaan ja mietitään, onko neljän ja puolen vuoden kotiäitiyden jälkeen kaapissa enää yhtään vaatekappaletta, joka yllä voisi lähteä ihmisten ilmoille töihin.

Hellan ääreen on nimittäin kantautunut viestejä, että jotkut pienten lasten äidit käyvät myös palkkatöissä. Syksyn tullen minä liityn tähän toistaiseksi myyttiseltä vaikuttaneeseen joukkoon.

Se on uusi elämänvaihe se, ja sitä ehkä vähän puidaan täällä. Tai sitten ei.

Joka tapauksessa viime aikojen korvamato on ollut Simo Salmisen klassinen Rotestilaulu. Muija on saanut töitä, ja voi olla että vielä käydään ulkomaillakin.

Leppoisaa loppukesää kaikille!

Kotitakki

Muistan lapsena joidenkin tuttujen vanhempien rouvien käyttäneen arkiaskareissa kotitakkia.

Tämä asia oli painunut unohduksiin, mutta palautui mieleen, kun ensimmäisen kerran kävin Tallinnan Keskustorilla.

Keskturg on kaupungin virallinen kotitakki-mekka. Siellä eri myyjien kojuissa roikkuu kymmeniä, ellei satoja erilaisia kotitakkimalleja.  On ohutta puuvillaa, tekokuitusekoitteita ja aina vavahduttavaa plyysiä. 

Kuosit ovat rohkeita, ehkä jopa iloittelevia. Malleja on pitkistä lyhyisiin, näppärän vetoketjun kanssa tai tyylikkään kietaisuleikkauksen ja vyön kera. 

Kun lapsemme olivat vielä nykyistäkin pienempiä, kuolaavampia ja sottaavampia, harkitsin välillä oman kotitakin ostamista. Olisi säästynyt monta paitaa pulppiroiskeilta. 

Vaan en ostanut. Kotitakin käyttö vaatii iän tuomaa arvokkuutta ja kypsyyttä, mitä minulla ei vielä ole. 

Sen sijaan suunnittelen, että jonakin päivänä kutsun meille kaikki kaverimme ja teemme vaelluksen Keskustorille, josta jokainen ostaa itselleen juuri persoonaansa sopivan kotitakin. Sitten takit päällä imuroimme ja laitamme ruokaa ja keitämme lopuksi kahvit. Vietämme kotitakkijuhlan.

Seuraavana päivänä voimme riisua takit ja jättää ne odottamaan aikaa, jolloin olemme niiden käyttöön oikeasti valmiita.

(kuvan kotitakit olivat esillä eilen Nõmmen piskuisessa kauppakeskuksessa)

Kuristu miniloomaaed - Kuristun minieläintarha

Jokin aika sitten Virossa ilmestyi kerrassaan oivallinen opaskirja perhematkailusta Virossa. Ehedad elamused Eestimaal -kirjasta teen varmasti oman postauksensa myöhemmin. 

Kirja auttaa lukijaansa löytämään lasten kanssa matkaaville sopivia kohteita ympäri Viroa. Tutkailin ensimmäiseksi kirjassa mainittuja Tallinnan lähistöllä olevia kohteita ja löysin Kuristun minieläintarhan. 

Eräänä kauniina päivänä pakkasin tenavat autoon, otin kartan käteen ja lähdin etsimään Kuristua. Se löytyi hyvinkin tarkalleen puolen tunnin ajon päästä meiltä, hiekkatien päästä, peltojen välistä. 

Kuristun minieläintarha on mini kahdella tapaa. Ensinnäkin siellä on näytillä vain minikokoisia eläimiä: minipossuja, poneja, kääpiökaneja yms. 

Toiseksi itse paikka on mini. Eläintarha-nimitys on hieman liioittelua. Enemmänkin kyseessä on kotieläinpiha. Kuristu on pieni maatila, joka suomalaisen näkövinkkelistä vähän repsottaa ja kyyhöttää, mutta eläimillä näytti olevan oikein hyvät oltavat. 

Ja pieni kokohan sopii. Minikokoiset koekaniinit J ja K olivat paikasta aivan tohkeissaan (kunhan ensin oli syöty eväät. Tuskin olimme päässeet autosta ulos parkkipaikalla, kun K jo halusi reissumurkinaa). 

Mustalle kilille J ja K jaksoivat tuoda ruohoa loputtoman pitkään. 

 

Lähes kaikkia eläimiä sai silitellä ja/tai ruokkia, mutta vietnamilaiseen riippuvatsasikaan Osvaldiin eli Ossiin ei sopinut koskea. Se oli kuulemma aika vihainen. Ossi vain sanoi kumeasti "krööh". 

Ylimmässä kuvassa näkyy vaalea Bessi-possu, joka puolestaan oli niin kesy, että se tuli pihalla meitä vastaan, ja sitä sai rapsuttaa niin paljon kuin sielu sieti. 

 

Virolaisella maatilalla kun oltiin, niin puupinot olivat tietysti ojennuksessa. Näitä pyöreitä pinoja Virossa harrastetaan tosisaan. Kuristun pinot olivat pieniä. Välillä näkee julmetun suuria pinoja, jotka ovat kuin taideteoksia. 

Eläintarhan mainosgrafiikat olivat selkeät. 

Eläintarhan ympäristön maisemoinnissa oli käytetty mielenkiintoisia elementtejä. Vaan virolainen avara taivas on aurinkoisena päivänä hieno! 

Kuristuun ei ehkä kannata lähteä, jos on tulossa Tallinnaan parin päivän retkelle. Mutta jos asuu täällä päin, niin paikka on vallan mainio pieni reissukohde. Pihalla on oikein hyvä leikkipaikka ja siellä on paljon leluja. Kannattaa muistaa, että mitään kahvilaa tms. Kuristussa ei ole. Oma piknik-kori mukaan! Silloin voi itse ryystää kahvia ja katsella, kun lapset syöttävät puput porkkanoilla halkeamispisteeseen. 

Volga, Volga, rakkaus tai kuolema! 

Kuninkaan puhe

J touhusi kynän ja paperin kanssa ja kiikutti sitten minulle työnsä tuloksen.

- "Äiti, minä kirjoitin kuninkaalle." 

- "Vai niin. No mitäs kirjoitit?"

- "Kirjoitin sille kirjeen. Siinä lukee, että kuninkaan pitää tehdä sellainen määräys, että minun ei tarvitse koskaan siivota."

Kuninkaan ja minun täytyy hieman jutella.

Taageperan linna

Viikonloppuna meillä oli ilo juhlia suomalaisen ja virolaisen kaverimme naimisiinmenoa. Juhlat pidettiin Etelä-Virossa Taageperan linnassa. Linna (tai kartanohan se on, mutta komean muotonsa takia sitä kutsutaan linnaksi) on yksi Viron suosituimpia hääjuhlanpitopaikkoja. 

Viro on pieni maa. Siihen aina havahtuu, kun lähtee ajamaan hieman kauemmaksi Tallinnasta. Taagepera on linnuntietä noin viiden kilometrin päässä Latvian rajasta. Silti ajomatka kotoamme juhlapaikalle kesti melko tarkalleen kolme tuntia. Siis vain kolme tuntia ja maa jo vaihtuu! 

Ja olipa kokemusta kerrakseen! Etelä-Virossa on mukava nähdä se, että erityisesti Viljandin seutuvilla pellot ovat hoidettuja ja viljeltyjä. Täällä Tallinnan nurkillahan on lähinnä surullisia joutomaita. 

Lisäksi (keski-)suomalaisen mieltä lämmittävät maiseman muodot. Virohan on muutoin Tanskan kaltainen pannukakku, mutta Etelä-Virossa on sentään hieman kumpareita ja mäkiä. Hetkittäin tuntui siltä kuin Suomessa ajelisi. 

Taageperan nykyinen päärakennus / linna on valmistunut 1907, mutta Wagenküllin kartanon historia ylettyy aina 1500-luvulle asti, kuten Wikipedia tietää kertoa. 

Linnassa on komea torni, johon hääpäivää seuraavana aamuna kiipesimme. Sieltä on näpätty nuo pari ylempää kuvaa savupiipuista ja maisemista. Linna toimi vuoteen 2000 asti keuhkoparantolana ja jonkinlaisena hermojen lepuuttamiseen tarkoitettuna sanatoriona. Maisemakuvassa näkyykin valkoisen talon kulmaa. Se on 1930-luvulla valmistunut sanatoriorakennus. 

Kuumana päivänä kissakin oli kiivennyt katolle. 

Kartanon vastaanottoaula oli hääkoristeluissa näin hieno.

Virolaiset totisesti osaavat juhlia häitä. Hääpari valitsi T:n juhlan viralliseksi maljannostajaksi, joten T sai pitää maljapuheita urakalla. 

Virolaishäissä on yleensä aina ulkopuolinen, palkattu seremoniamestari (viroksi "pulmavanem"). Niin näissäkin bileissä. Ohjelmaa ja tekemistä oli tiukkaan tahtiin. 

Morsian oli huippukaunis, tanssi jatkui ties kuinka aikaiseen aamuun ja sukulaiskansojen edustajat läimivät toisiaan olalle hyvässä hengessä.

*****

Muokkaus: Oli niin kaameasti kirjoitusvirheitä ekassa julkaisussa, että oli pakko käydä korjailemassa...