Kohta kolme kuukautta USA:ssa eloa on takana ja on ilo huomata, että kielitaitokin hissukseen kehittyy. Kyllähän minä tietysti englantia tänne tullessa puhuin, mutta nyt alkaa puhe hieman sujuvoitua ja erityyppisissä keskusteluissa tarvittavat fraasit löytyvät aiempaa paremmin.
Ihan oma kielenoppimisen alueensa on leikkipuistojen kieli, joka sattuneesta syystä on tullut minulle varsin tutuksi. Ja kielen oppimisen kautta hahmottuu myös jotain täkäläisten tavasta ajatella ja käyttäytyä.
Täällä leikkipuistoissa on aivan oleellista ymmärtää ja käyttää ilmaisuja "you have to share" (sinun täytyy jakaa/antaa toisenkin leikkiä) ja "you have to take turns" (täytyy mennä vuorotellen).
Erityisesti "sharing", jakaminen, on todella tärkeä asia. Ei sillä, etteikö se olisi Suomessa ja Virossakin tärkeää. Totta kai niissäkin maissa lapsia opetetaan siihen, että kaverille pitää lainata lelua ja että toisen kädestä ei kiskota pikkuautoa ilman lupaa.
Mutta täällä jakaminen menee minusta ajoittain melkein liian pitkälle. Joskus törmään tilanteisiin, jossa vanhempi ei meinaa antaa oman lapsensa leikkiä lelullaan juuri lainkaan, kun koko ajan pitää olla jakamassa sitä jokaiselle ympärillä leikkivälle piltille. Monesti on tehnyt mieli sanoa, että anna nyt vain lapsen pitää lelunsa, kyllä meidän tenavamme löytävät jotakin muuta tekemistä.
Vuorottelu on yhtä lailla äärimmäisen tärkeää. Liukumäestä tullaan vuorotellen alas ja kiipeilyseinää kavutaan peräjälkeen, muu ei tule kyseeseenkään. Eräänä päivänä seurasin ajatuksissani J:n ja K:n touhuja puistossa ja eräs vanhempi rouva tuli huomauttamaan minulle, että J tukki liukumäen eikä laske vuorollaan. Oikeassa hän oli, minä en ollut aivan skarppina, mutta ehkä suomalaisessa puistossa tähän tilanteeseen ei olisi vielä reagoitu, sillä yhtä lailla siellä muutkin lapset höheltivät ilman vuoroja.
Itseään tässä joka tapauksessa joutuu terästämään, jotta muistaisi koko ajan lapsille päättäväisesti opettaa jakamisen ja vuorottelun lisäksi luvan pyytämistä, kiittämistä ja tervehtimistä. Ne kaikki ovat sellaisia asioita, joita täällä paljon suomalaista tai virolaista viestintätyyliä enemmän tehdään. Lisäksi näen jatkuvasti, kuinka todella pienet lapset jo sanovat "please", tervehtivät ja esittäytyvät kauniisti. Se siis on mahdollista, vaikka 3-vuotiaan kanssa on välillä usko loppua, kun kommentti kaikkeen on usein "emmäähaluu".
Täytynee vain pitää mielessä meidän Viron-hoitotätimme lausahdus "raske õppustel, kerge lahingus" eli "opetellessa raskasta, mutta taistelussa helppoa". Toistoa, toistoa ja toistoa, niin ehkäpä asiat alkavat sujua eikä tarvitse muutaman vuoden päästä hävetä, jos oma jälkikasvu ei osaa sanoa päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti