Viron parlamenttivaalit pidetään 6.3. ja kampanjointitahti vain kiihtyy. Ehdokkaat tulevat ihan kotipihalle asti.
Eilen T oli lasten ja naapureiden kanssa pihalla, kun pihalle oli pötkähtänyt Reformierakond-puolueen ehdokas kyselemään äänestäjien tuntoja. Lopuksi väkeä jututettuaan ehdokas jätti kullekin pari purkkia sepeliä jäisen pihan hiekoitukseen - onhan puolueen vaaliteema "Võid kindel olla" eli "Voit olla varma".
Kaikkea sitä!
maanantai 28. helmikuuta 2011
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Talven riemuja laululavalla
Lopultakin tuli koeponnistettua Tallinnan laululavalla talvisin oleva pulkkamäki. Siellä se Gustav Ernesaks istui katsomorinteessä, kuunteli mäen ämyreistä kuuluvaa Celine Dionin My Heart Will Go Onia ja ihmetteli pulkkailijoita, lumilautailijoita ja laskettelijoita.
Voin kertoa, että rinteessä sai aivan a-luokan vauhdit ja kokemus oli todella hauska (eritoten K:n pikkuruisella istumapulkalla laskeminen...). Laululavan pulkkarinteen nettisivut ovat tässä.
Menkää ihmeessä rinteeseen hurjastelemaan, jos mahdollisuus on. Näin hulppeassa ja omalla tavallaan todella ainutlaatuisessa paikassa harvemmin pääsee stigalla päästelemään. Me olimme mäessä lauantai-iltapäivänä eikä väkeä ollut ruuhkaksi, joten ei tarvinnut koko ajan pelätä telovansa rinteessä pienempiä.
Ja tosiaan, rinteessä voi myös lasketella ja lumilautailla. Varsinaisista Alpeista ei tässä tapauksessa ole kyse, mutta esimerkiksi juuri lautailun alkeiden opetteluun paikka luultavasti sopii hyvin. Hiihtohissikin rinteestä löytyy! Mutta huomio erityisesti lapsiperheille: vessoja ei ole eikä mitään kahvilapalveluja.
Tallinnan laululavan maisemissa on jotakin juhlallista ja jotakin hyvin virolaista, varsinkin kun muistaa, millaista siellä oli laulujuhlien aikaan. Siksipä en voinut välttää kiusausta kiivetä laulukaaren alle, ylimälle riville. Se käy kuntoilusta. Kun sinne laulaja kiipeää ennen esitystä, saa toivoa, että ennen kapun käsien nousua on vähän aikaa tasata pulssia.
Ylhäältä kuvasin pienen videopätkän näkemästäni. Ensi yön Oscar-gaalassa tuskin vieläkään kilpailen Kuninkaan puheen kanssa samassa sarjassa, mutta tulipahan taltioitua tämä talvinen paikka ja maisema.
Voin kertoa, että rinteessä sai aivan a-luokan vauhdit ja kokemus oli todella hauska (eritoten K:n pikkuruisella istumapulkalla laskeminen...). Laululavan pulkkarinteen nettisivut ovat tässä.
Menkää ihmeessä rinteeseen hurjastelemaan, jos mahdollisuus on. Näin hulppeassa ja omalla tavallaan todella ainutlaatuisessa paikassa harvemmin pääsee stigalla päästelemään. Me olimme mäessä lauantai-iltapäivänä eikä väkeä ollut ruuhkaksi, joten ei tarvinnut koko ajan pelätä telovansa rinteessä pienempiä.
Ja tosiaan, rinteessä voi myös lasketella ja lumilautailla. Varsinaisista Alpeista ei tässä tapauksessa ole kyse, mutta esimerkiksi juuri lautailun alkeiden opetteluun paikka luultavasti sopii hyvin. Hiihtohissikin rinteestä löytyy! Mutta huomio erityisesti lapsiperheille: vessoja ei ole eikä mitään kahvilapalveluja.
Tallinnan laululavan maisemissa on jotakin juhlallista ja jotakin hyvin virolaista, varsinkin kun muistaa, millaista siellä oli laulujuhlien aikaan. Siksipä en voinut välttää kiusausta kiivetä laulukaaren alle, ylimälle riville. Se käy kuntoilusta. Kun sinne laulaja kiipeää ennen esitystä, saa toivoa, että ennen kapun käsien nousua on vähän aikaa tasata pulssia.
Ylhäältä kuvasin pienen videopätkän näkemästäni. Ensi yön Oscar-gaalassa tuskin vieläkään kilpailen Kuninkaan puheen kanssa samassa sarjassa, mutta tulipahan taltioitua tämä talvinen paikka ja maisema.
torstai 24. helmikuuta 2011
Andrus, voi ei!
No niin, virolaiset hiihtofanit voivatkin sitten lopettaa Oslon MM-hiihtojen seuraamisen ennen kuin ne alkavatkaan. Viron hiihdon grand old man (mikä tällä kertaa ei ole liioiteltua sanoa) Andrus Veerpalu joutui alistumaan huonolle tuurille ja tunnustamaan tosiasiat: flunssa vei mahdollisuudet osallistua kisoihin ja samalla saattoikin lyödä omalla yli 20 vuotta kestäneellä hiihtäjänuralla pillit pussiin.
Veerpalun flunssa oli varmaan tämän viikon seuratuin tauti tässä maassa. Kuumeen nousua ja lääkityksen aloittamista seurattiin lehdistössä huolellisesti. Ei auttanut mikään, ja tietysti on harmi, että komea ura loppui näin tylsästi.
Tätä kirjoittaessa on Postimees-lehden verkkosivuilla asiaa koskevassa uutisessa reilusti yli 200 kommenttia, jossa virolaiset kiittelevät idoliaan. Kommenteissa näkyy jälleen se suuri kunnioitus ja hartaus, miten virolaiset harvoihin olympiavoittajiinsa ja todella menestyneisiin urheilijoihinsa suhtautuvat. En osaa edes oikein kuvitella, kenestä suomalaisesta parin viime vuosikymmenen huippu-urheilijasta voitaisiin kirjoittaa samanlaisin tunnelatauksin kuin Veerpalusta täällä.
Nyt alkavat Virosta todella huippuluokan urheilijat olla vähissä. Kaksi parasta hiihtäjää, Veerpalu ja Kristina Smigun-Vähi, ovat lopettaneet, samoin soutaja Jüri Jaanson. Yleisurheilun puolella on pari varsin hyvää kymmenottelijaa (Mikk Pahapill ja Andres Raja), mutta eivät hekään vielä aivan maailman kärjessä ole. Markko Märtinin kaltaisia rallikuskejakaan ei ole. Jelena Glebova on kelpo taitoluistelija ja Ksenija Balta hyvä pituushyppääjä, mutta kaikki nämä urheiljat ovat vielä kaukana kansallissankarin tittelistä. Eikä siihen asemaan taida Virossa päästä muilla lajeilla kuin yleisurheilulla tai hiihdolla. Siinä mielessä täkäläinen urheilukulttuuri on kovin samankaltainen Suomen kanssa.
Maailman tasolla kaikkein kovin nimi virolainen urheilija lienee tällä hetkellä tenniksenpelaaja Kaia Kanepi, joka on ATP-listalla sijalla 16. Se on itse asiassa aivan tolkuttoman hyvä saavutus.
Ja ainahan voi seurata virolaisen ammattisumopainija Baruton otteita Japanissa. Hän on tällä hetkellä lajinsa aivan ehdotonta huippua. Paitsi että eikös siellä ammattisumossakin ollut joku lahjusskandaali...
Oli miten oli, Virossa lienee urheilun saralla odotettavissa hieman laihemmat menestysvuodet. Mutta kuten kaikki valmentajat joka puolella maailmaa sanovat, "junioripuolella on muutama tosi lupaava tapaus". Jäämme odottamaan.
(kuva on täältä)
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Arki rullaa
Taas on blogiväki seikkaillut ympäri Suomea (ja T ympäri eteläistä ja läntistä Eurooppaa) ja koettaa nyt asettua kotiarkeen.
Palasin lasten kanssa kotiin myöhään lauantai-iltana. Aikataulu meni uusiksi, kun auto ei halunnut käynnistyä ajallaan seisottuaan vähän turhan pitkään käyttämättä. Akku ei ollut oikein tykännyt kolmenkympin pakkasista. Tulipa siten testattua Tallinkin klo 21.30 lähtevä laivavuoro lasten kanssa. Se on oikeastaan aika hyvä vaihtoehto, sillä laivalla ja leikkipaikalla oli oikein rauhallista - mitä nyt tämä meidän kaksikkomme veti vielä klo 23 pallomeressä aivan tukka putkella. Kotiin tullessa ei ollut nukutusongelmia.
Yön nukuttuamme pääsimme sulattelemaan viikon aikana jäätyneitä vesiputkia. Asunnon aika monesta vesipisteestä toimi lauantai-iltana vain yksi, josta luojan lykky tuli myös lämmintä vettä, jotta sai pestyä pienten matkalaisten autossa istumisesta hautuneita takapuolia.
Sulattelu jatkui sunnuntain ja maanantain, ja lopulta maanantai-iltana suli viimeinenkin putki ja saimme toimivan suihkun. Se on erityisen kiva asia sen takia, että meillä on koko tämän viikon vieraita. Tosin tänään ehti taas keittiön vesiputki jäätyä ja minä pääsin jälleen makaamaan lattialla hiustenkuivaaja käsissäni. Tämän kämpän rakennuttajan kanssa olisi kiva vaihtaa pari sanasta eristämisestä. Vesilaskut huutavat hoosiannaa, kun hanan on tiputtava koko ajan, jotta röörit eivät jäätyisi.
Suomen-reissun varma tuliainen on jonkinlainen räkätauti, jota nyt lasten kanssa podemme. Taitavat Suomen pöpöt olla vähän erilaiset kuin täkäläiset, eikä se pallomerikään mikään hygienian huipentuma ole. Koetan käyttää pois kaapeissa lojuvia sinappilaastareita ja hanhenrasvaa, vaikka ei niistä kyllä tällä(-kään) kertaa tunnu mitään apua olevan.
Vaan kiva oli olla Suomessa ja nähdä valikoitu otos sukulaisista ja ystävistä. Ulkosuomalaisille tuttu tuska lienee se, kenen luona ehtii Suomen-käynnillä tavata. Me arvotamme asian niin, että tärkeintä on tavata kummankin omaa perhettä, sitten kummilapsia (ja meidän lastemme kummeja) ja sen jälkeen kaikkia muita.
Koska sekä perhettä, kummilapsia että kavereita on iloksemme melko runsaasti, riittää kyläpaikkoja useampi jokaiselle Suomessa vietettävälle päivälle. Tällekin Suomen-käynnille tein oikeasti kalenteriin aikataulun siitä, minä päivänä olin luvannut mihinkin mennä. En tiedä, ehkä on täysin älytöntä koettaa repiä itsensä moneen paikkaan, mutta toistaiseksi tämä on sujunut.
Huomaan myös järkytyksekseni, että Oslon MM-hiihdot alkavat ihan pian, enkä ole laittanut legendaarista kisaveikkausta pystyyn. Se jääköön tällä kertaa tekemättä.
Tällaisissa asioissa huomaan hyvin sen, miten erilaista on olla kahden kävelevän vaippaikäisen äiti verrattuna siihen aikaan, kun taloudessa oli vain yksi korkeintaan lievästi ryömivä toukka. J:n ja K:n kanssa on arjessa nyt niin paljon vauhtia ja ennen kaikkea vahtimista, että kisaveikkausten kaltaiset asiat jäävät väistämättä toissijaisiksi. Ja jos lasten valveillaoloaikana vilkaisenkin tietokoneeseen, alkaa huuto: isompi haluaa katsoa koneelta Salamaa/Patea/Latea/Koiramäkeä/muu, mikä ja pienempi roikkuu muuten vain lahkeessa, kun äidin huomio uhkaa kääntyä muualle.
Valtakunnassa siis kaikki hyvin, ja tämä Viron valtakunta juhlii huomenna torstaina itsenäisyyspäivää. Siitä ehkä myöhemin lisää - jos ehdin.
Palasin lasten kanssa kotiin myöhään lauantai-iltana. Aikataulu meni uusiksi, kun auto ei halunnut käynnistyä ajallaan seisottuaan vähän turhan pitkään käyttämättä. Akku ei ollut oikein tykännyt kolmenkympin pakkasista. Tulipa siten testattua Tallinkin klo 21.30 lähtevä laivavuoro lasten kanssa. Se on oikeastaan aika hyvä vaihtoehto, sillä laivalla ja leikkipaikalla oli oikein rauhallista - mitä nyt tämä meidän kaksikkomme veti vielä klo 23 pallomeressä aivan tukka putkella. Kotiin tullessa ei ollut nukutusongelmia.
Yön nukuttuamme pääsimme sulattelemaan viikon aikana jäätyneitä vesiputkia. Asunnon aika monesta vesipisteestä toimi lauantai-iltana vain yksi, josta luojan lykky tuli myös lämmintä vettä, jotta sai pestyä pienten matkalaisten autossa istumisesta hautuneita takapuolia.
Sulattelu jatkui sunnuntain ja maanantain, ja lopulta maanantai-iltana suli viimeinenkin putki ja saimme toimivan suihkun. Se on erityisen kiva asia sen takia, että meillä on koko tämän viikon vieraita. Tosin tänään ehti taas keittiön vesiputki jäätyä ja minä pääsin jälleen makaamaan lattialla hiustenkuivaaja käsissäni. Tämän kämpän rakennuttajan kanssa olisi kiva vaihtaa pari sanasta eristämisestä. Vesilaskut huutavat hoosiannaa, kun hanan on tiputtava koko ajan, jotta röörit eivät jäätyisi.
Suomen-reissun varma tuliainen on jonkinlainen räkätauti, jota nyt lasten kanssa podemme. Taitavat Suomen pöpöt olla vähän erilaiset kuin täkäläiset, eikä se pallomerikään mikään hygienian huipentuma ole. Koetan käyttää pois kaapeissa lojuvia sinappilaastareita ja hanhenrasvaa, vaikka ei niistä kyllä tällä(-kään) kertaa tunnu mitään apua olevan.
Vaan kiva oli olla Suomessa ja nähdä valikoitu otos sukulaisista ja ystävistä. Ulkosuomalaisille tuttu tuska lienee se, kenen luona ehtii Suomen-käynnillä tavata. Me arvotamme asian niin, että tärkeintä on tavata kummankin omaa perhettä, sitten kummilapsia (ja meidän lastemme kummeja) ja sen jälkeen kaikkia muita.
Koska sekä perhettä, kummilapsia että kavereita on iloksemme melko runsaasti, riittää kyläpaikkoja useampi jokaiselle Suomessa vietettävälle päivälle. Tällekin Suomen-käynnille tein oikeasti kalenteriin aikataulun siitä, minä päivänä olin luvannut mihinkin mennä. En tiedä, ehkä on täysin älytöntä koettaa repiä itsensä moneen paikkaan, mutta toistaiseksi tämä on sujunut.
Huomaan myös järkytyksekseni, että Oslon MM-hiihdot alkavat ihan pian, enkä ole laittanut legendaarista kisaveikkausta pystyyn. Se jääköön tällä kertaa tekemättä.
Tällaisissa asioissa huomaan hyvin sen, miten erilaista on olla kahden kävelevän vaippaikäisen äiti verrattuna siihen aikaan, kun taloudessa oli vain yksi korkeintaan lievästi ryömivä toukka. J:n ja K:n kanssa on arjessa nyt niin paljon vauhtia ja ennen kaikkea vahtimista, että kisaveikkausten kaltaiset asiat jäävät väistämättä toissijaisiksi. Ja jos lasten valveillaoloaikana vilkaisenkin tietokoneeseen, alkaa huuto: isompi haluaa katsoa koneelta Salamaa/Patea/Latea/Koiramäkeä/muu, mikä ja pienempi roikkuu muuten vain lahkeessa, kun äidin huomio uhkaa kääntyä muualle.
Valtakunnassa siis kaikki hyvin, ja tämä Viron valtakunta juhlii huomenna torstaina itsenäisyyspäivää. Siitä ehkä myöhemin lisää - jos ehdin.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Radiohiljaisuus
Matkoilla. Palaan sitten kun palaan ja vastaan kommentteihin, joihin reagoiminen taas roikkuu.
(PS Kiitos aihetoiveista, niitä toteutetaan!)
(PS 2 Tämä on eka postaukseni, jonka näpytän puhelimella. Ei tule tavaksi, liian hidasta.)
(PS Kiitos aihetoiveista, niitä toteutetaan!)
(PS 2 Tämä on eka postaukseni, jonka näpytän puhelimella. Ei tule tavaksi, liian hidasta.)
lauantai 12. helmikuuta 2011
Hanhenrasvaa dekolteelle
Lupailin taannoin sinappilaastaripostauksessani kertovani käyttökokemuksia hanhenrasvasta. Jos joku olisi vielä pari vuotta sitten sanonut, että sivelen flunssaisen lapseni rintaan hanhenrasvasalvaa, niin olisin nauranut. Mutta kun olin tarpeeksi monta kertaa kuullut täkäläisiltä suosituksia sitä kokeilla, niin nappasin joskus aiemmin talvella purkin rasvaa apteekista mukaan.
Kun tenavat viimeksi olivat flunssassa, hieroin rasvaa lasten rintakehään ja jalkoihin (ööö, miksi juuri sinne?), koska mm. perhelääkärimme kehotti niin tekemään. Olihan tästä hupia, sillä K hihkui naurusta, kun rasvasin tytön jalkoja. Kun itse olin räkäisenä, rasvasin muutamana iltana ennen nukkumaan menoa myös oman rintakehäni hanhenrasvalla.
Tämän tuotteen tapauksessa täytyy kyllä sanoa, että en havainnut kertakaikkisen mitään vaikutusta sen kummemmin lapsilla kuin itsellänikään. Tai no, rintakehän iho oli aamulla oikein pehmeä, joten ehkä hanhenrasvalla saa sophialoren-maisen hehkeän ja pehmeän dekolteen!
Hanhenrasvaa myydän pienissä purkeissa, se on koostumukseltaan hyvin paksua, melkein kovaa ja tuoksultaan täysin mietoa. Väriltään rasva on vaalean hunajan väristä.
Rasvaa on apteekkien lisäksi myynnissä eri nettikaupoissa (kuten täällä), ja purkin hinta pyörii 4 - 5 euron kieppeillä.
Kaikkialla olen vain törmännyt neuvoon, että flunssan aikana tällä kannattaa itseään rasvata, mutta missään ei lue, miten rasvan pitäisi vaikuttaa! En huomannut rasvassa edes mitään lämmittävää vaikutusta.
Taidan käyttää rasvapurkin loppuun vaikkapa omissa kuivissa kantapäissäni. Jospa se ihmeparantaisi koipieni ihon vauvanpeppumaisen sileäksi.
Kun tenavat viimeksi olivat flunssassa, hieroin rasvaa lasten rintakehään ja jalkoihin (ööö, miksi juuri sinne?), koska mm. perhelääkärimme kehotti niin tekemään. Olihan tästä hupia, sillä K hihkui naurusta, kun rasvasin tytön jalkoja. Kun itse olin räkäisenä, rasvasin muutamana iltana ennen nukkumaan menoa myös oman rintakehäni hanhenrasvalla.
Tämän tuotteen tapauksessa täytyy kyllä sanoa, että en havainnut kertakaikkisen mitään vaikutusta sen kummemmin lapsilla kuin itsellänikään. Tai no, rintakehän iho oli aamulla oikein pehmeä, joten ehkä hanhenrasvalla saa sophialoren-maisen hehkeän ja pehmeän dekolteen!
Hanhenrasvaa myydän pienissä purkeissa, se on koostumukseltaan hyvin paksua, melkein kovaa ja tuoksultaan täysin mietoa. Väriltään rasva on vaalean hunajan väristä.
Rasvaa on apteekkien lisäksi myynnissä eri nettikaupoissa (kuten täällä), ja purkin hinta pyörii 4 - 5 euron kieppeillä.
Kaikkialla olen vain törmännyt neuvoon, että flunssan aikana tällä kannattaa itseään rasvata, mutta missään ei lue, miten rasvan pitäisi vaikuttaa! En huomannut rasvassa edes mitään lämmittävää vaikutusta.
Taidan käyttää rasvapurkin loppuun vaikkapa omissa kuivissa kantapäissäni. Jospa se ihmeparantaisi koipieni ihon vauvanpeppumaisen sileäksi.
perjantai 11. helmikuuta 2011
Urautunut
Eilen kirjoittelin, kuinka jalan ja lastenrattaiden kanssa liikkuminen on ollut tänä talvena hieman työlästä. Autolla siis on menty aika paljon, mutta onhan siinäkin omat keliin liittyvät eksotiikkansa.
Sekä viime että tänä talvena Tallinnassa on ollut hillittömästi lunta, mutta tämä talvi on tuonut mukanaan autoiluun vielä uuden lisän: aivan järkyttävät urat tiessä.
Pari viikkoa sitten ilma lauhtui pitkän pakkaskauden jälkeen ja sitten pakasti taas. Tämän seurauksena hyvin suuressa osassa Tallinnan teitä (joita siis on aurattu hyvin satunnaisesti) on ennen näkemättömän syvät urat. Tavallinen näky näinä päivinä on auto, joka ajaa tiellä vinottain, kun eturenkaat ovat urista pois, mutta takarenkaita ei saa nousemaan ylös millään. Joihinkin paikkoihin on syntynyt urien lisäksi hurjia kuoppia, joten jokusenkin auton pohjapanssari on saanut kärsiä kovia. Lumen kapeiksi kutistamilla teillä saa olla tosi tarkkana, ettei vastaantulija urien takia tee yllättävää hyppäystä omaan kylkeen. Tiejyrsimiä tarvittaisiin joka paikassa kipeästi.
En haluaisi valittaa pitkästä talvesta, sillä se on ollut kunnollinen, luminen kylmä talvi, niin kuin pitääkin, mutta vähitellen alkaa ihminen kevättä odotella. Onneksi päivät ovat pidentyneet, aurinkokin on välillä tullut esiin ja talitintit aloittaneet mekastuksensa.
Sekä viime että tänä talvena Tallinnassa on ollut hillittömästi lunta, mutta tämä talvi on tuonut mukanaan autoiluun vielä uuden lisän: aivan järkyttävät urat tiessä.
Pari viikkoa sitten ilma lauhtui pitkän pakkaskauden jälkeen ja sitten pakasti taas. Tämän seurauksena hyvin suuressa osassa Tallinnan teitä (joita siis on aurattu hyvin satunnaisesti) on ennen näkemättömän syvät urat. Tavallinen näky näinä päivinä on auto, joka ajaa tiellä vinottain, kun eturenkaat ovat urista pois, mutta takarenkaita ei saa nousemaan ylös millään. Joihinkin paikkoihin on syntynyt urien lisäksi hurjia kuoppia, joten jokusenkin auton pohjapanssari on saanut kärsiä kovia. Lumen kapeiksi kutistamilla teillä saa olla tosi tarkkana, ettei vastaantulija urien takia tee yllättävää hyppäystä omaan kylkeen. Tiejyrsimiä tarvittaisiin joka paikassa kipeästi.
En haluaisi valittaa pitkästä talvesta, sillä se on ollut kunnollinen, luminen kylmä talvi, niin kuin pitääkin, mutta vähitellen alkaa ihminen kevättä odotella. Onneksi päivät ovat pidentyneet, aurinkokin on välillä tullut esiin ja talitintit aloittaneet mekastuksensa.
torstai 10. helmikuuta 2011
Muutoksia arjen rutiineissa
Meillä on lastenvaunut, joihin saamme näppärästi istumaan sekä J:n että K:n. Kun muistelen vuotta 2010, en tiedä, miten olisin tullut toimeen ilman kyseisiä kärryjä. Tykkään mennä joka paikkaan kävellen ja bussilla, ja kärryjemme kanssa se onnistui.
Vaan sitten iski Tallinnan talvi. Pari päivää sitten kävin maitokaupassa lasten kanssa kärryjä työntäen ja tajusin, että en ole ollut tuollaisella kävelyllä ainakaan kahteen kuukauteen. Vaikka kuinka koettaisi mennä urheiluhengessä kärryjen kanssa, totuus on se, että Tallinnan talvi ja ennen kaikkea teiden auraus (=sen puute) pakottaa vannoutuneenkin kävelijän yksityisautoilun kannattajaksi.
Paras liikkumakeino viime aikoina onkin ollut kaksi pulkkaa, joilla lapsia saa liikuteltua leikkipuistoon ja takaisin huomattavasti kärryjä paremmin. Välillä tulee ihan absurdi olo, kun vetää kahta lasta pulkassa keskellä möykkyistä tietä ja ajattelee, että tässä sitä mennään erään pohjoiseurooppalaisen valtion pääkaupungissa.
Tätä kirjoittaessa taivaalta tulee taas sakeasti lunta. Kai ne paremmat kärryttelykelit sieltä joskus tulevat.
Vaan sitten iski Tallinnan talvi. Pari päivää sitten kävin maitokaupassa lasten kanssa kärryjä työntäen ja tajusin, että en ole ollut tuollaisella kävelyllä ainakaan kahteen kuukauteen. Vaikka kuinka koettaisi mennä urheiluhengessä kärryjen kanssa, totuus on se, että Tallinnan talvi ja ennen kaikkea teiden auraus (=sen puute) pakottaa vannoutuneenkin kävelijän yksityisautoilun kannattajaksi.
Paras liikkumakeino viime aikoina onkin ollut kaksi pulkkaa, joilla lapsia saa liikuteltua leikkipuistoon ja takaisin huomattavasti kärryjä paremmin. Välillä tulee ihan absurdi olo, kun vetää kahta lasta pulkassa keskellä möykkyistä tietä ja ajattelee, että tässä sitä mennään erään pohjoiseurooppalaisen valtion pääkaupungissa.
Tätä kirjoittaessa taivaalta tulee taas sakeasti lunta. Kai ne paremmat kärryttelykelit sieltä joskus tulevat.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Linja-autossa on tunnelmaa
Arjen suuret mysteerit jatkuvat. Vähän aikaa sitten ihmettelin mummojen kuumankestävyyttä karvahatuissaan.
Toinen minua jatkuvasti kummastuttava asia on se, miksi virolaiset haluavat aina seisoa bussissa matkatessaan, vaikka istumapaikkojakin olisi tarjolla. En käsitä! Bussissa seisominen on ärsyttävää huojumista, omalla tavallaan vaarallistakin ja silti ihmiset eivät halua mennä penkkiin, vaikka sellainen tarjolla olisi. Onko jengillä sellainen olo, että seisaallaan ollen he pääsevät jotenkin nopeammin ja sujuvammin bussista pois? Eikö virolainen(-kaan) halua istua tuntemattoman vieressä, jos vaikka joutuisi vaihtamaan sanan vieraan kanssa?
Terveisin
aina vain ihmeteltävän aihetta tästä maasta löytävä suomalaisporo
Toinen minua jatkuvasti kummastuttava asia on se, miksi virolaiset haluavat aina seisoa bussissa matkatessaan, vaikka istumapaikkojakin olisi tarjolla. En käsitä! Bussissa seisominen on ärsyttävää huojumista, omalla tavallaan vaarallistakin ja silti ihmiset eivät halua mennä penkkiin, vaikka sellainen tarjolla olisi. Onko jengillä sellainen olo, että seisaallaan ollen he pääsevät jotenkin nopeammin ja sujuvammin bussista pois? Eikö virolainen(-kaan) halua istua tuntemattoman vieressä, jos vaikka joutuisi vaihtamaan sanan vieraan kanssa?
Terveisin
aina vain ihmeteltävän aihetta tästä maasta löytävä suomalaisporo
tiistai 8. helmikuuta 2011
Rohkeaa videomateriaalia!
No niin, katsotaanpas nyt, miten tämä videon tänne liittäminen onnistuu. Päätin luoda YouTube-tilin, jonka kautta pääsee näpsästi käsiksi myös Bloggeriin.
Ja todellakin, nyt on kyseessä täysin testipätkä, jonka kuvauksesta ei Oscaria saa eikä tässä kovin kummoisesti pääse noita patsaitakaan näkemään. Vaan jostain se on aloitettava.
Mutta hei, saanko esitellä: Lahden takana -blogin ensimmäinen video! Wuhuu! Mää osasin! Vielä huutomerkki!
Ja todellakin, nyt on kyseessä täysin testipätkä, jonka kuvauksesta ei Oscaria saa eikä tässä kovin kummoisesti pääse noita patsaitakaan näkemään. Vaan jostain se on aloitettava.
Mutta hei, saanko esitellä: Lahden takana -blogin ensimmäinen video! Wuhuu! Mää osasin! Vielä huutomerkki!
Tarjoiluehdotus
Tällainen K:n valmistelema Libero-salaatti ilmestyi tänä iltana keittiön lattialle. Tytär oli keksinnöstään hyvin tohkeissaan.
Jääveistoksia
Matkalla bussipysäkille lasten kanssa törmäsimme tänään jääveistosnäyttelyyn Vapauden aukiolla. Kiinalaisen uuden vuoden alkamisen hengessä näytillä olivat jääveistokset kaikista kiinalaisista horoskoopeista.
Kännykkäkameran otoksissa yläkuvassa keikkuu apina taustanaan Jaanin kirkko ja alakuvassa hevonen (erityisen tärkeä vuonna 1966 ja 1978 syntyneille, muuten...), jonka taustalla näkyy hieman Viron vapaussodan muistomerkkiä. J:kin kuvassa näkyy.
Veistoksissa näkyi olevan jonkinlainen valaisusysteemikin, joten kynnelle kykevien kannattanee käydä katsomassa näitä ilta-aikaan, ennen kuin teokset sulavat pois.
Taloutemme teknisten härpättimien tilanteessa on taas tapahtunut muutoksia ja otin veistoksista myös videokuvaa, ja alan nyt ihmetellä, miten videopätkän saisi luonnikkaasti tänne. Ja saahan sen. Jatkossa toivonkin, että voisin silloin tällöin lisätä videopätkiä hauskoista vastaantulevista jutuista.
Kännykkäkameran otoksissa yläkuvassa keikkuu apina taustanaan Jaanin kirkko ja alakuvassa hevonen (erityisen tärkeä vuonna 1966 ja 1978 syntyneille, muuten...), jonka taustalla näkyy hieman Viron vapaussodan muistomerkkiä. J:kin kuvassa näkyy.
Veistoksissa näkyi olevan jonkinlainen valaisusysteemikin, joten kynnelle kykevien kannattanee käydä katsomassa näitä ilta-aikaan, ennen kuin teokset sulavat pois.
Taloutemme teknisten härpättimien tilanteessa on taas tapahtunut muutoksia ja otin veistoksista myös videokuvaa, ja alan nyt ihmetellä, miten videopätkän saisi luonnikkaasti tänne. Ja saahan sen. Jatkossa toivonkin, että voisin silloin tällöin lisätä videopätkiä hauskoista vastaantulevista jutuista.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Lukukokemus
Hihhei, sain pari päivää sitten luettua loppuun ensimmäisen vironkielisen romaanini. Kaikenlaista lyhyempää on kyllä tullut luettua, mutta nyt luin ekan romaanin.
Tai no, ei tämä kirja ehkä ollut romaani perinteisessä mielessä. Enemmänkin kokoelma hetkistä ja kokemuksista.
Kyseessä oli Virossa varsin suositun "Minu..." -kirjasarjan kirja "Minu Eesti", jossa Yhdysvalloista Viroon muuttanut nuori mies kertoo omista kokemuksistaan Virossa.
Kirjoittaja Justin Petrone oli vain hieman yli parikymppinen toimittajaopiskelija, kun hän opintomatkalla Suomessa tutustui tulevaan vaimoonsa, virolaiseen Epp Petroneen. Vuoden seurustelun jälkeen pariskunta meni naimisiin.
Minu Eesti -kirja kertoo tästä Petronen ensimmäisestä vuodesta Virosta, sillä hän matkusti jokseenkin suoraan Suomesta Viroon ihastuksensa perässä.
Kirjana tämä ei ollut mitään Nobel-kamaa, mutta kieltämättä näin Viroon muualta muuttaneena oli kiintoisa lukea Petronen kokemuksista. Monet hänen tuntemuksistaan olivat hyvin tuttuja minullekin, ja juuri nuo ensimmäisen vuoden tunnelmat palautuivat kirjan myötä hyvin mieleen.
Toki kirjaa lukiessa myös huomasi sen, että on tyystin eri asia tulla Viroon Suomesta kuin Yhdysvalloista. Petrone tietenkin ällisteli monia sellaisia asioita, jotka ovat suomalaiselle ihan tuttuja. Suomalaiselle talven pimeys, kesäöiden valoisuus, ihmisten puhumattomuus ja jäykkyys ja tiukka aikataulujen noudattaminen ovat ihan tuttua kauraa.
Samoin saattoi todeta, että Petrone pääsi nopeasti mukaan virolaiseen elämänmenoon ja tutustui virolaisiin ihmisiin, koska hän seurusteli täkäläisen kanssa. Suomalainenhan voi halutessaan elää täällä vaikka kuinka kauan viettäen aikaa vain suomalaisten kanssa, sillä meikäläisiähän Tallinnassa piisaa. Siinä mielessä Petronen virolaistumiskylpy oli intensiivisempi kuin vaikkapa meidän perheemme.
Tämä kirja on muuten olemassa myös englanniksi, ketä kiinnostaa, ja kustantajan sivuilta huomasin, että on ilmestymässä myös Minu Eesti 2.
Minu...-kirjasarjassa on ilmestynyt jo lukuisia kirjoja, joiden tekijöinä ovat ympäri maailmaa asuvat virolaiset. Kirjat näyttävät olevan kirjakaupoissa aina Top 10 -listoilla, joten kovasti virolaisia tuntuu kiinnostavan, miten muissa maissa asuvilla virolaisilla menee.
Sarjassa on myös ilmestynyt vuonna 2009 Minu Soome. Sen on kirjoittanut Kaja Saksakulm Tampere, joka tuli aikanaan Jyväskylän yliopistoon vierailevaksi opettajaksi.
(kirjan kuva täältä kustajantajan sivuilta)
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Lisää laastarikokeiluja ja asiaa akupunktiosta
Lupailin teille jokin aika sitten sinappilaastarista kirjoittaessani kokemuksiani pippurilaastarista.
Asia vaatii hieman taustoittamista.
Olen teini-ikäisestä lähtien kärsinyt välillä todella pahasti jumittavista niska-hartiaseudun lihaksista. Olen niin tottunut totaaliseen jumiin niskoissani, että minulla ei ole muistikuvaa siitä, miltä tuntuu, kun hartiat ovat täysin rennot.
Yksi keino minua on auttanut, ja se on akupunktio. Kävin noin neljä vuotta sitten Suomessa akupunkteerattavana työterveyslääkärini luona. Teho oli aivan uskomaton. Kävin piikitettävänä kolmesti ja noin vuoden sen jälkeen yläselkäni oli sellainen rento kuin sen kuuluisi ollakin. Minä vaihtoehtohoito-skeptikko sain hyvän muistutuksen siitä, että aina voi kokeilla uusia juttuja, eihän siitä tehosta muuten tiedä. Valitettavasti vähitellen niskajumini taas taantui entiseen jäykkyyteen.
Noin kuukausi sitten päätin, että ololle on tehtävä jotain ja aloin etsiä akupunktiohoitolaa Tallinnasta. Nettisurffailun jälkeen löytyi luotettavan oloinen paikka.
Olen nyt käynyt kolme kertaa piikitettävänä ja parannusta olossa on tapahtunut. Samanlaista kertakaikkista muutosta lihaksistossa en ole kokenut kuin edelliskerralla, mutta ei taatusti ole pahentunutkaan.
Käynti akupunktiossa on minulle totaalisen rentoutumisen hetki. Siinä hommassa todella on jokin taika (kai ne kiinalaiset jotain tietää...), sillä kun neulat isketään ihoon menee noin viisi minuuttia ja minä olen syvässä unessa. Joka kerta.
Jos siis joku miettii, uskaltaisiko akupunktiota kokeilla, niin voin omasta puolesta lämpimästi suositella. Jos ketä tämä Tallinnan akupunktiohoitaja kiinnostaa, niin voipi ottaa minuun vaikka sähköpostilla yhteyttä, niin annan yhteystiedot. Hän on todella miellyttävä mies, jolla näkyy lappaavan asiakkaista ovista ja ikkuinoista. Siistit, rauhalliset vastaanottotilat hänellä on aivan Tallinnan keskustassa. Mies on virolainen, mutta opiskellut pitkään myös Suomessa, joten suomalaisasiakas saa häneltä sujuvasti suomenkielistä palvelua. Ja ei, siellä ei roiskita ympäriinsä verisillä neuloilla, vaan ekalla käyntikerralla ostetaan omat, henkilökohtaiset neulat, jotka tulee ottaa joka käyntikerta itse mukaan. Ei siis tarvitse pelätä, että nahkaan tuikataan edellisasiakkaan piikit.
Ja sitten siihen varsinaiseen asiaan, eli pippurilaastariin. Tallinnan akupunktio-setä sanoi minulle heti ensimmäisellä käyntikerralla, että olen niin jumissa, että kannattaisi kokeilla (piikkien ja hieronnan lisäksi) myös pippurilaastaria. Jassoo, mietin minä ja ajattelin, että antaapa olla. En edes kehdannut sanoa, etten varsinaisesti tiennyt, mikä koko laastari on.
Uteliaisuus voitti taas, kuten kävi sinappilaastarinkin kanssa. Marssin apteekkiin ja ostin pari laastaria. Yksi laastari maksoi muistaakseni vähän alle euron. Laastareita saa myös joidenkin tavallisten kauppojen luontaistuotehyllystä, sieltä sinappilaastarien ja tyrnijauhojen vierestä.
Sinappilaastariahan sai pitää iholla vain muutamia minuutteja. Pippurilaastarin ohjeissa kerrottiin, että sen voi antaa olla iholla jopa 48 tuntia.
Siinä missä sinappilaastari ei saanut aikaan sietämätöntä kuumotusta iholla, kävi minulla pippurilaastarin kanssa ihan toisin. Tunsin varmaan jo viiden minuutin jälkeen, että laastari ei todellakaan kahta vuorokautta ihollani viihdy. Kestin puoli tuntia, ja sitten oli pakko repiä kämmenen kokoinen laastari pois niskalihaksistani. Ihon polte yltyi aivan liian kovaksi. Tuloksena oli iso kuumottava punainen läntti iholla, joka onneksi vähitellen taantui eikä siitä sen kummemmin vaivaa ollut.
Tulipa testattua, mutta uudestaan en siihen ryhdy. On hurja ajatella, että ihmisten ihot voivat olla niin erilaiset, että joku voisi laastaria tuntikaupalla pitää.
Onko muilla sinappilaastarikokemuksia?
Asia vaatii hieman taustoittamista.
Olen teini-ikäisestä lähtien kärsinyt välillä todella pahasti jumittavista niska-hartiaseudun lihaksista. Olen niin tottunut totaaliseen jumiin niskoissani, että minulla ei ole muistikuvaa siitä, miltä tuntuu, kun hartiat ovat täysin rennot.
Yksi keino minua on auttanut, ja se on akupunktio. Kävin noin neljä vuotta sitten Suomessa akupunkteerattavana työterveyslääkärini luona. Teho oli aivan uskomaton. Kävin piikitettävänä kolmesti ja noin vuoden sen jälkeen yläselkäni oli sellainen rento kuin sen kuuluisi ollakin. Minä vaihtoehtohoito-skeptikko sain hyvän muistutuksen siitä, että aina voi kokeilla uusia juttuja, eihän siitä tehosta muuten tiedä. Valitettavasti vähitellen niskajumini taas taantui entiseen jäykkyyteen.
Noin kuukausi sitten päätin, että ololle on tehtävä jotain ja aloin etsiä akupunktiohoitolaa Tallinnasta. Nettisurffailun jälkeen löytyi luotettavan oloinen paikka.
Olen nyt käynyt kolme kertaa piikitettävänä ja parannusta olossa on tapahtunut. Samanlaista kertakaikkista muutosta lihaksistossa en ole kokenut kuin edelliskerralla, mutta ei taatusti ole pahentunutkaan.
Käynti akupunktiossa on minulle totaalisen rentoutumisen hetki. Siinä hommassa todella on jokin taika (kai ne kiinalaiset jotain tietää...), sillä kun neulat isketään ihoon menee noin viisi minuuttia ja minä olen syvässä unessa. Joka kerta.
Jos siis joku miettii, uskaltaisiko akupunktiota kokeilla, niin voin omasta puolesta lämpimästi suositella. Jos ketä tämä Tallinnan akupunktiohoitaja kiinnostaa, niin voipi ottaa minuun vaikka sähköpostilla yhteyttä, niin annan yhteystiedot. Hän on todella miellyttävä mies, jolla näkyy lappaavan asiakkaista ovista ja ikkuinoista. Siistit, rauhalliset vastaanottotilat hänellä on aivan Tallinnan keskustassa. Mies on virolainen, mutta opiskellut pitkään myös Suomessa, joten suomalaisasiakas saa häneltä sujuvasti suomenkielistä palvelua. Ja ei, siellä ei roiskita ympäriinsä verisillä neuloilla, vaan ekalla käyntikerralla ostetaan omat, henkilökohtaiset neulat, jotka tulee ottaa joka käyntikerta itse mukaan. Ei siis tarvitse pelätä, että nahkaan tuikataan edellisasiakkaan piikit.
Ja sitten siihen varsinaiseen asiaan, eli pippurilaastariin. Tallinnan akupunktio-setä sanoi minulle heti ensimmäisellä käyntikerralla, että olen niin jumissa, että kannattaisi kokeilla (piikkien ja hieronnan lisäksi) myös pippurilaastaria. Jassoo, mietin minä ja ajattelin, että antaapa olla. En edes kehdannut sanoa, etten varsinaisesti tiennyt, mikä koko laastari on.
Uteliaisuus voitti taas, kuten kävi sinappilaastarinkin kanssa. Marssin apteekkiin ja ostin pari laastaria. Yksi laastari maksoi muistaakseni vähän alle euron. Laastareita saa myös joidenkin tavallisten kauppojen luontaistuotehyllystä, sieltä sinappilaastarien ja tyrnijauhojen vierestä.
Sinappilaastariahan sai pitää iholla vain muutamia minuutteja. Pippurilaastarin ohjeissa kerrottiin, että sen voi antaa olla iholla jopa 48 tuntia.
Siinä missä sinappilaastari ei saanut aikaan sietämätöntä kuumotusta iholla, kävi minulla pippurilaastarin kanssa ihan toisin. Tunsin varmaan jo viiden minuutin jälkeen, että laastari ei todellakaan kahta vuorokautta ihollani viihdy. Kestin puoli tuntia, ja sitten oli pakko repiä kämmenen kokoinen laastari pois niskalihaksistani. Ihon polte yltyi aivan liian kovaksi. Tuloksena oli iso kuumottava punainen läntti iholla, joka onneksi vähitellen taantui eikä siitä sen kummemmin vaivaa ollut.
Tulipa testattua, mutta uudestaan en siihen ryhdy. On hurja ajatella, että ihmisten ihot voivat olla niin erilaiset, että joku voisi laastaria tuntikaupalla pitää.
Onko muilla sinappilaastarikokemuksia?
lauantai 5. helmikuuta 2011
Kylmäpäiset mummot
Tallinnan talvi on täynnä pallonmuotoisia mummoja. Vanhemmat rouvat ulkoilevat paksuissa pitkissä turkeissaan tai muissa talvitakeissaan. Päähineinä he käyttävät turkislakkeja, jotka ovat täällä toinen toistaan näyttävämpiä.
Nämä samat rouvat sitten istuvat ystävättärensä kanssa Maiasmokkissa tai Narva Kohvikissa nauttien kahvia ja kaksi kaalipiirakkaa. Ja koska he ovat naisia, he voivat tietenkin pitää päähineen päässään sisätiloissa.
Tästä tullaankin minulle suureen mysteeriin. Eivätkö mummojen päät sula kuumuudesta? Minulla ei ole turkislakkia, mutta jos vaikka käyn kaupassa ohut pipo päässä, meinaan paistua. Tunnin istuminen kahvilassa kokonainen kettu pääni ympärillä korventaisi aivoni lopullisesti.
Ei ymmärrä tällaista toisesta maasta tullut tytönhupakko.
Nämä samat rouvat sitten istuvat ystävättärensä kanssa Maiasmokkissa tai Narva Kohvikissa nauttien kahvia ja kaksi kaalipiirakkaa. Ja koska he ovat naisia, he voivat tietenkin pitää päähineen päässään sisätiloissa.
Tästä tullaankin minulle suureen mysteeriin. Eivätkö mummojen päät sula kuumuudesta? Minulla ei ole turkislakkia, mutta jos vaikka käyn kaupassa ohut pipo päässä, meinaan paistua. Tunnin istuminen kahvilassa kokonainen kettu pääni ympärillä korventaisi aivoni lopullisesti.
Ei ymmärrä tällaista toisesta maasta tullut tytönhupakko.
perjantai 4. helmikuuta 2011
Jonon jatkoksi
Kansoilla ja ihmisryhmillä on omat kirjoittamattomat tapakäytäntönsä siitä, kuinka lähelle keskustelutilanteessa toinen ihminen fyysisesti päästetään. Suomalaisilla tämä etäisyys on vissiin sieltä pidemmästä päästä. Jos joku tulee jutellessa turhan liki, alkaa suomalainen peruuttaa - ja ärtyä: mitä tuo tunkee iholle. Vaikka siedän kosketusta ja lähelle tulemista ehkä keskimääräistä suomalaista enemmän, olen lukuisia kertoja löytänyt itseni peruuttamassa intensiivisesti koko kropallaan puhuvan ihmisen edessä.
Olen ollut sitä mieltä, että virolaisilla tämä etäisyys on hyvin samankaltainen kuin suomalaisilla, mutta ehkä minun pitää korjata käsitystäni. On nimittäin yksi paikka, jossa virolainen tulee lähes aina aivan iholle, ja se paikka on jono.
Olin viime viikolla jonottamassa erääseen asiakaspalvelutiskiin. Edelläni luukulla jo asioimassa oli yksi asiakas. Jäin hänestä ehkä parin metrin päähän odottamaan vuoroani, mielestäni sille etäisyydelle, jossa annan hänen asioida rauhassa ilman että annan vaikutelmaa, että olisin kuuntelemassa hänen keskustelujaan.
Hetken päästä paikalle tuli rouva, joka täysin varmasti näki minut, mutta joka meni sumeilematta aivan tiskillä olevan kylkeen odottamaan omaan vuoroaan. Kun edellinen asiakas oli valmis, siirtyi rouva muitta mutkitta luukulle.
Minä auoin suutani, ja meinasin ärsyyntyä, mutta sitten totesin, että turhaa tästä on verenpainetta nostaa. Ensinnäkään minulla ei ollut yhtään kiire.
Toiseksi: minua ei luultavasti etuiltu. Olin vain niin kaukana luukusta, että minua "etuillut" rouva todennäköisesti arveli minun notkuvan paikalla.
Tänään katselin postin jonossa ihmisten käyttäytymistä ja havainto oli ihan sama. Ihmiset jonottavat todella lähellä toisiaan, ja erityisesti tiskin lähestyessä ihmiset siirtyvät hyvin lähelle sitä, jolla on vuoronsa asiakaspalvelijan kanssa. Tilannetta tarkkailevalle jää vaikutelma, että jonon kalkkiviivoilla oleva haluaa tiukasti varmistaa sen, ettei kukaan vahingossakaan kiilaa hänen edelleen. Suomalainen tekee tällaisessa tilanteessa yleensä tismalleen päin vastoin, eli jättää tilaa, jotta edellä olija saa yksityisen hetkensä asiakaspalvelijan kanssa. Tosin Suomessa aika harvoin tarvitsee pelätä etuilijoita, toisin kuin täällä.
Iholle tuleminen ei häiritse minua vaikkapa kaupan lihatiskillä. Olen alkanut asiaan tottua ja huomaan itsekin meneväni jonoissa toista lähemmäksi, juuri sen takia, että minua on Virossa etuiltu ties kuinka monta kertaa.
Sen sijaan vaikkapa lääkärin ajanvarauksessa tai pankissa moinen kyljen vieressä notkuminen kyllä jurppii. En ehkä halua selvittää minulle varsin henkilökohtaisia asioita tuntemattoman kuullen. Tänäänkin postissa hävetti erään miehen puolesta, joka tuli nostamaan jotakin rahasummaa (olisiko ollut eläke, Virossa postissa on edelleen jonkinlaisia pankkipalvelujakin). Asiassa oli jokin hämminki, ja siinä sitten koko paikalla ollut asiakaskunta kuunteli, kun tilannetta setvittiin miehen ja kahden postivirkailijan välillä.
En voi mitään sille, että minusta nämä iholle tulijat ovat melkein aina vanhempia turkishattuisia rouvia. Heidän elekielensäkin on tilanteessa aina ihan sama. Paikalle tullaan kuin ei siellä muita olisikaan. Toinen käsi on keveästi kohotettu ja asento lievästi etukumara, "tässä minä nyt luovin kohti tiskiä, pois edestä". Edelläolijan kylkeen liimautuessaan he tuijottavat tiiviisti asiakaspalvelijaa, liikehtivät koko ajan hieman hermostuneesti ja ovat erittäin määrätietoisia siirtyessään luukulle.
Jonotusepisodit eivät toki ole alussa mainitsemiani keskustelutilanteita. Niissä arvelen virolaisten pitävän suomalaisten tapaan melko pitkää etäisyyttä. Poikkeus tietysti vahvistaa säännön, sillä jostakin syystä hyvin monet tuntemani virolaiset tulevat jutellessakin tosi lähelle.
Minun täytyy vain jatkaa peruutusharjoituksiani, kunnes opin sietämään läheisyyttä paremmin. Ja täkäläinen jonotustekniikka täytyy ottaa käyttöön, muutoin jää aina jalkoihin.
Olen ollut sitä mieltä, että virolaisilla tämä etäisyys on hyvin samankaltainen kuin suomalaisilla, mutta ehkä minun pitää korjata käsitystäni. On nimittäin yksi paikka, jossa virolainen tulee lähes aina aivan iholle, ja se paikka on jono.
Olin viime viikolla jonottamassa erääseen asiakaspalvelutiskiin. Edelläni luukulla jo asioimassa oli yksi asiakas. Jäin hänestä ehkä parin metrin päähän odottamaan vuoroani, mielestäni sille etäisyydelle, jossa annan hänen asioida rauhassa ilman että annan vaikutelmaa, että olisin kuuntelemassa hänen keskustelujaan.
Hetken päästä paikalle tuli rouva, joka täysin varmasti näki minut, mutta joka meni sumeilematta aivan tiskillä olevan kylkeen odottamaan omaan vuoroaan. Kun edellinen asiakas oli valmis, siirtyi rouva muitta mutkitta luukulle.
Minä auoin suutani, ja meinasin ärsyyntyä, mutta sitten totesin, että turhaa tästä on verenpainetta nostaa. Ensinnäkään minulla ei ollut yhtään kiire.
Toiseksi: minua ei luultavasti etuiltu. Olin vain niin kaukana luukusta, että minua "etuillut" rouva todennäköisesti arveli minun notkuvan paikalla.
Tänään katselin postin jonossa ihmisten käyttäytymistä ja havainto oli ihan sama. Ihmiset jonottavat todella lähellä toisiaan, ja erityisesti tiskin lähestyessä ihmiset siirtyvät hyvin lähelle sitä, jolla on vuoronsa asiakaspalvelijan kanssa. Tilannetta tarkkailevalle jää vaikutelma, että jonon kalkkiviivoilla oleva haluaa tiukasti varmistaa sen, ettei kukaan vahingossakaan kiilaa hänen edelleen. Suomalainen tekee tällaisessa tilanteessa yleensä tismalleen päin vastoin, eli jättää tilaa, jotta edellä olija saa yksityisen hetkensä asiakaspalvelijan kanssa. Tosin Suomessa aika harvoin tarvitsee pelätä etuilijoita, toisin kuin täällä.
Iholle tuleminen ei häiritse minua vaikkapa kaupan lihatiskillä. Olen alkanut asiaan tottua ja huomaan itsekin meneväni jonoissa toista lähemmäksi, juuri sen takia, että minua on Virossa etuiltu ties kuinka monta kertaa.
Sen sijaan vaikkapa lääkärin ajanvarauksessa tai pankissa moinen kyljen vieressä notkuminen kyllä jurppii. En ehkä halua selvittää minulle varsin henkilökohtaisia asioita tuntemattoman kuullen. Tänäänkin postissa hävetti erään miehen puolesta, joka tuli nostamaan jotakin rahasummaa (olisiko ollut eläke, Virossa postissa on edelleen jonkinlaisia pankkipalvelujakin). Asiassa oli jokin hämminki, ja siinä sitten koko paikalla ollut asiakaskunta kuunteli, kun tilannetta setvittiin miehen ja kahden postivirkailijan välillä.
En voi mitään sille, että minusta nämä iholle tulijat ovat melkein aina vanhempia turkishattuisia rouvia. Heidän elekielensäkin on tilanteessa aina ihan sama. Paikalle tullaan kuin ei siellä muita olisikaan. Toinen käsi on keveästi kohotettu ja asento lievästi etukumara, "tässä minä nyt luovin kohti tiskiä, pois edestä". Edelläolijan kylkeen liimautuessaan he tuijottavat tiiviisti asiakaspalvelijaa, liikehtivät koko ajan hieman hermostuneesti ja ovat erittäin määrätietoisia siirtyessään luukulle.
Jonotusepisodit eivät toki ole alussa mainitsemiani keskustelutilanteita. Niissä arvelen virolaisten pitävän suomalaisten tapaan melko pitkää etäisyyttä. Poikkeus tietysti vahvistaa säännön, sillä jostakin syystä hyvin monet tuntemani virolaiset tulevat jutellessakin tosi lähelle.
Minun täytyy vain jatkaa peruutusharjoituksiani, kunnes opin sietämään läheisyyttä paremmin. Ja täkäläinen jonotustekniikka täytyy ottaa käyttöön, muutoin jää aina jalkoihin.
torstai 3. helmikuuta 2011
Kuinka menee?
Sanokaa nyt, virolaiset ja viroa taitavat lukijat, käyttävätkö virolaiset koskaan kysymystä "Kuidas käsi käib?".
Tuo kysymys on sellainen, johon olen aina törmännyt kaikissa suomalaisissa viron kielen oppikirjoissa ja se tuntuu myös olevan melkein jokaisen suomalaisturistin viron kielen sanavarastossa. Kuulostaahan se suomalaisesta niin hauskalta.
Olen ollut täällä kolme vuotta enkä ole yhtä ainutta kertaa kuullut kenenkään kysyvän kuulumisia tuolla kysymyksellä, ja kun sen tajusin, en ole koskaan itsekään sitä uskaltanut käyttää. Alan tulla siihen tulokseen, että koko kysymys on meidän poroturistien omaa keksintöä.
Valaiskaa kielenoppijaa, palun!
Tuo kysymys on sellainen, johon olen aina törmännyt kaikissa suomalaisissa viron kielen oppikirjoissa ja se tuntuu myös olevan melkein jokaisen suomalaisturistin viron kielen sanavarastossa. Kuulostaahan se suomalaisesta niin hauskalta.
Olen ollut täällä kolme vuotta enkä ole yhtä ainutta kertaa kuullut kenenkään kysyvän kuulumisia tuolla kysymyksellä, ja kun sen tajusin, en ole koskaan itsekään sitä uskaltanut käyttää. Alan tulla siihen tulokseen, että koko kysymys on meidän poroturistien omaa keksintöä.
Valaiskaa kielenoppijaa, palun!
Jäniksen vuosi
En tiedä, kuvittelenko taas, mutta minusta tuntuu, että Tallinnassa (en tiedä koko Virosta) juhlitaan jotenkin ylenpalttisen paljon kiinalaisen uuden vuoden alkamista. Jäniksen vuosi alkaa tänään ja samoin alkavat useamman päivän kestävät juhlinnat.
En väitä, etteikö yli miljardia ihmistä koskettava tapahtuma olisi merkityksellinen, mutta ihmettelen vain sen näkyvyyttä täällä. Juhlitaanko Suomessa sitä?
Tallinnan kaupungin nettisivuilla kerrotaan, että täällä kiinalaista uutta vuotta on juhlittu näyttävästi jo kauan, mutta tänä vuonna juhlat ovat kulttuuripääkaupunkiaseman takia erityisen suuret. Viikonlopun aikana on kaupungilla luvassa kiinalaista oopperaa ja akrobatiaa, ilotulituksia, jääveistoksia ja jossain rokkibaarissa esiintyy kiinalainen punk-bändi.
En väitä, etteikö yli miljardia ihmistä koskettava tapahtuma olisi merkityksellinen, mutta ihmettelen vain sen näkyvyyttä täällä. Juhlitaanko Suomessa sitä?
Tallinnan kaupungin nettisivuilla kerrotaan, että täällä kiinalaista uutta vuotta on juhlittu näyttävästi jo kauan, mutta tänä vuonna juhlat ovat kulttuuripääkaupunkiaseman takia erityisen suuret. Viikonlopun aikana on kaupungilla luvassa kiinalaista oopperaa ja akrobatiaa, ilotulituksia, jääveistoksia ja jossain rokkibaarissa esiintyy kiinalainen punk-bändi.
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Ulkosuomalaisten juhla Turussa ensi kesänä
Koska tätä blogia lukee jokunenkin ulkosuomalainen, niin erityisesti heille tiedoksi, että heinäkuun alussa järjestetään Turussa ulkosuomalaisjuhla "Suomi Sydämessä". Alla on minulle sähköpostitse tullut tiedote asiasta lisätietolinkkeineen.
"Suomi Sydämessä" - Suuri ulkosuomalaisjuhla Turussa ensi kesänä
Turussa järjestetään 1.-4.7. 2011 suuri ulkosuomalaisjuhla "Suomi
Sydämessä". Siirtolaisuusinstituutti yhteistyökumppaneineen toivottaa
juhlaan tervetulleiksi kaikki ulkosuomalaiset sukulaisineen ja
ystävineen. Juhlan ohjelmassa on mm. esitelmiä ja seminaareja, tanssi-
ja musiikkitapahtumia, sukututkimusta, retkiä, golf- ja
pesäpalloturnaus, filmifestivaali sekä markkinatori erilaisine
tapahtumineen. Samaan aikaan aikaan Turku on Euroopan
kulttuuripääkaupunki, joten kaupungissa on myös paljon muuta nähtävää.
Lisätietoa juhlasta kotisivuilta:
http://www.migrationinstitute.fi/usj/index_fi.html
Linkki tiedotteeseen:
http://www.siirtolaisuusinstituutti.fi/usj/Tiedotteet/Tiedote_suomi-1.pdf
"Suomi Sydämessä" - Suuri ulkosuomalaisjuhla Turussa ensi kesänä
Turussa järjestetään 1.-4.7. 2011 suuri ulkosuomalaisjuhla "Suomi
Sydämessä". Siirtolaisuusinstituutti yhteistyökumppaneineen toivottaa
juhlaan tervetulleiksi kaikki ulkosuomalaiset sukulaisineen ja
ystävineen. Juhlan ohjelmassa on mm. esitelmiä ja seminaareja, tanssi-
ja musiikkitapahtumia, sukututkimusta, retkiä, golf- ja
pesäpalloturnaus, filmifestivaali sekä markkinatori erilaisine
tapahtumineen. Samaan aikaan aikaan Turku on Euroopan
kulttuuripääkaupunki, joten kaupungissa on myös paljon muuta nähtävää.
Lisätietoa juhlasta kotisivuilta:
http://www.migrationinstitute.fi/usj/index_fi.html
Linkki tiedotteeseen:
http://www.siirtolaisuusinstituutti.fi/usj/Tiedotteet/Tiedote_suomi-1.pdf
tiistai 1. helmikuuta 2011
Yrittänyttä ei laiteta
Asia, josta Virossa todella tykkään, on tämän maan yritteliäs henki. Lainsäädäntö mahdollistaa yrityksen perustamisen noin vartissa ja osakeyhtiönkin on voinut tämän vuoden alusta lähtien perustaa ilman alkupääomaa. Yrityksen voi, tietenkin, perustaa internetissä vaikka kotisohvalta käsin.
Usein esimerkiksi naistenlehdissä haastatellaan ihmisiä, jotka ovat perustaneet jonkin firman ja he sitten kertovat kokemuksiaan työstään. Ja lähes aina näissä jutuissa tulee vastaan se asenne, että vaikka firma ei sattuisikaan menestymään, niin mitäpä sitten, mennään konkurssiin ja keksitään jotain muuta - onpahan yritetty. Kyllähän ihmiselle virheitä sattuu. Eikä tarvitse edes olla tehnyt mitään väärin. Yritysidea ei vain toiminut siinä ajassa ja paikassa.
Ehkä liioittelen, mutta minusta Suomessa edelleenkin konkurssin tekeminen on yhtä kuin suunnaton häpeä ja kasvojen menetys. Ihan liian paljon on erityisesti 1990-luvun alun lama-ajoilta tarinoita, joissa yrittäjä laittaa itsensä narun jatkeeksi, kun epäonnistuminen tuntuu sietämättömältä (ok, näihin liittyy usein kammottavat velkataakat, jotka ovat taatusti ahdistavampaa kuin mikään). Kauppalehdestä ihmiset tiirailevat mustia listoja ja taivastelevat, kuinka yksi jos toinenkin on päätynyt konkurssiin. Koetapa siinä sitten suhtautua oman yritystoiminnan lopettamiseen rakentavasti, kun tuntuu, että muut ihmiset vain taivastelevat ja osoittelevat sormella.
Konkurssista puhutaan kuiskutellen ja päätään pyöritellen "ajattele, se teki konkurssin", sen sijaan, että todettaisiin, että olipa rohkea, kun kokeili tuollaista yritystoimintaa. Asiaansa ammattimaisesti suhtautuva yrittäjä varmasti tekee etukäteen miljoona analyysiä yrityksensä onnistumisesta, mutta ei kai sitä oikeasti voi etukäteen tietää, ennen kuin kokeilee.
Tuon ylläolevan tekstin olin kirjoittanut muutama viikko sitten enkä tullut sitä silloin vielä julkaisseeksi. Olikin hauska huomata eräässä pari päivää sitten ilmestyneessä Postimees-lehden jutussa melkein sanasta sanaan samaa asiaa. Haastateltavana oli jo pidempään Virossa asunut suomalainen yrittäjä, joka samoin koki, että konkurssi ei tässä maassa ole maailmanloppu.
En ole yrittäjä enkä varsinaisesti tiedä asiasta mitään, joten puhun ehkä suulla suuremmalla. Ylläolevat ovat vain tuntemuksia, mitä minulle on aiheesta tullut. Silti olen sitä mieltä, että yrittäjän kannalta Viro vaikuttaisi olla huomattavasti Suomea parempi maa.
Minkähän kuningasidean sitä keksisi?
Usein esimerkiksi naistenlehdissä haastatellaan ihmisiä, jotka ovat perustaneet jonkin firman ja he sitten kertovat kokemuksiaan työstään. Ja lähes aina näissä jutuissa tulee vastaan se asenne, että vaikka firma ei sattuisikaan menestymään, niin mitäpä sitten, mennään konkurssiin ja keksitään jotain muuta - onpahan yritetty. Kyllähän ihmiselle virheitä sattuu. Eikä tarvitse edes olla tehnyt mitään väärin. Yritysidea ei vain toiminut siinä ajassa ja paikassa.
Ehkä liioittelen, mutta minusta Suomessa edelleenkin konkurssin tekeminen on yhtä kuin suunnaton häpeä ja kasvojen menetys. Ihan liian paljon on erityisesti 1990-luvun alun lama-ajoilta tarinoita, joissa yrittäjä laittaa itsensä narun jatkeeksi, kun epäonnistuminen tuntuu sietämättömältä (ok, näihin liittyy usein kammottavat velkataakat, jotka ovat taatusti ahdistavampaa kuin mikään). Kauppalehdestä ihmiset tiirailevat mustia listoja ja taivastelevat, kuinka yksi jos toinenkin on päätynyt konkurssiin. Koetapa siinä sitten suhtautua oman yritystoiminnan lopettamiseen rakentavasti, kun tuntuu, että muut ihmiset vain taivastelevat ja osoittelevat sormella.
Konkurssista puhutaan kuiskutellen ja päätään pyöritellen "ajattele, se teki konkurssin", sen sijaan, että todettaisiin, että olipa rohkea, kun kokeili tuollaista yritystoimintaa. Asiaansa ammattimaisesti suhtautuva yrittäjä varmasti tekee etukäteen miljoona analyysiä yrityksensä onnistumisesta, mutta ei kai sitä oikeasti voi etukäteen tietää, ennen kuin kokeilee.
Tuon ylläolevan tekstin olin kirjoittanut muutama viikko sitten enkä tullut sitä silloin vielä julkaisseeksi. Olikin hauska huomata eräässä pari päivää sitten ilmestyneessä Postimees-lehden jutussa melkein sanasta sanaan samaa asiaa. Haastateltavana oli jo pidempään Virossa asunut suomalainen yrittäjä, joka samoin koki, että konkurssi ei tässä maassa ole maailmanloppu.
En ole yrittäjä enkä varsinaisesti tiedä asiasta mitään, joten puhun ehkä suulla suuremmalla. Ylläolevat ovat vain tuntemuksia, mitä minulle on aiheesta tullut. Silti olen sitä mieltä, että yrittäjän kannalta Viro vaikuttaisi olla huomattavasti Suomea parempi maa.
Minkähän kuningasidean sitä keksisi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
