K, nyt muutaman päivän yli puolivuotias, on jäänyt täällä blogissa aika vähälle huomiolle. Pieni vauva on tietysti vielä pieni vauva, joten ei hänen tekemisistään mitään romaania olisi saanutkaan kirjoitettua. Mutta perijätär kasvaa ja alkaa näyttää luontoaan.
Se luonto näyttäisi olevan oikein rauhallisen ja hyväntuulisen pienen tytön luonto. Jos K:lla ei ole nälkä, väsy tai ärsytys sen takia, että hänet on jätetty liian pitkäksi aikaa leikkimatolle, on tyttö mahdottoman rauhaisa, iloinen ja ennen kaikkea kova juttelemaan.
Aamuisin heräämme siihen, kun K aloittaa sängystään hyväntuulisen pulinansa. Kun aikuiset keskustelevat keskenään, K saattaa omilla pärinöillään, kiljahduksillaan ja mammammaa-mummummuu-ääntelyillään osallistua jutusteluun kovasti. Kaikkiaan K on mielestäni kovempi puhumaan kuin mitä J oli samassa iässä.
K on vuorokausirytmissään melko säännöllinen. Yöunille mennään noin 21 - 21.30 ja aamuherätys koittaa yleensä puolen kahdeksan ja puolen yhdeksän välillä. Alkukesästä K herätteli meitä viiden ja kuuden välillä, mutta se onneksi jäi välivaiheeksi. Päiväunien määrä ja pituus vaihteleekin sitten laidasta laitaan. Välillä kolmet kunnot unet, välillä yksi pitkä lepo ja pari torkahdusta. J oli pienenä päiväunissaan hyvin säännöllinen, mutta K:n aikataulusta ei voi tietää yhtään.
Öisin K herää syömään vähintään kolme kertaa, mutta nyt kuumalla ilmalla herätyksiä on ollut enemmänkin. Yösyötöt menevät kuitenkin varsin eleettömästi eikä mitään huutamisia ole.
Viime viikon alussa K alkoi saada kiinteää ruokaa. Perunamössöllä aloitettiin ja ensimmäiset päivät tytär väänteli naamaansa kauhusta ja epäuskosta, kun koetin pottua tarjota. Viikon aikana ruokaa saattoi päätyä vatsaan yhteensä ehkä puoli teelusikallista.
Tämän viikon aikana homma on alkanut valjeta ja K on syönyt nyt niin perunaa kuin porkkanaakin aivan mukavasti. Erilaisia ovat lapset tässäkin. Muistan, että J oppi syömisen ja suun aukomisen toisella syöttökerralla. K ei vielä oikein edes aukaise suutaan, vaan tuuppaan evästä sisään esimerkiksi siinä kohtaa, kun tyttö nauraa - mikä onneksi ei ole tavaton ilmiö.
K kääntyy sujuvasti vatsalleen ja sieltä myös sujuvasti selälleen, mutta mikään innokas kierijä tyttö vielä ei ole. Omia lelujaan K jaksaa parhaimmillaan tutkailla todella pitkään. Aivan kaiken K tunkee suuhun, joten tarkkana täytyy olla, mitä lapsen ulottuvilla on. Kaikki rapisevat asiat ovat kivoja, ja ilokseni olen saanut huomata, että lasta kiinnostaa sanomalehden lukeminen kovasti.
Kaikkein parasta on tietysti oma isoveli, jonka kaikki tekemiset ovat K:n mielestä ihan huippua. Mitä raisummat otteet J:llä on pikkusiskon hoivaamisessa, sitä kovempaa tyttö hihkuu ilosta. Äiti taitaa olla välillä ilonpilaaja, kun kieltää veljeä kiipeilemästä siskon päällä.
Tällä viikolla olen käynyt K:n kanssa kolme kertaa fysioterapiassa. Ensin perhelääkärimme ja sitten lastensairaalan ortopedi kiinnitti huomiota siihen, että K:n oikean lonkan lihakset ovat jotenkin tavallista jäykemmät. Ortopediltä saatiin kotijumppaohjeita ja kehotus käydä fysioterapeutilla hakemassa lisää voimisteluvinkkejä. Näin tehtiin. Iloinen yllätys oli Tallinnan lastensairaalan taas kerran erinomaiseksi osoittautunut palvelu: ekalla käyntikerralla lääkintävoimistelija sanoi, että voisimme käydä siellä jumpassa useamman kerran viikon aikana.
Niin siis on tehty. K sai Olga-tädiltä kokovartalohieronnan ja lasta liikuteltiin muutenkin. K:lla tuntui olevan mukavaa: tyttö keskittyi uusiin jänniin leluihin sillä aikaa, kun fysioterapeutti jumppasi lasta välillä hoitopöydällä ja välillä ison jumppapallon päällä.
K on kaikkien muiden kotipihamme lasten suuri ihailun kohde. Kun kaikki lapset sattuvat pihalle samaan aikaan, isommat tenavat ryhmittyvät hartaana K:n ympärille, haluavat ottaa tytön syliin ja kommentoivat innoissaan K:n jokaista änähdystä ja liikahdusta.
Ulkonäöltään lapsi on kuulemma täysin isänsä kopio. Kukaan ei ole vielä sanonut K:n olevan äitinsä näköinen. Tähän T lisäisi, että kyllä lapsi on onneksi muuten terve. Veikeää on se, että minä en näe kummassakaan lapsessa kummankaan meidän vanhempien piirteitä. Kai ne sitten ovat liian läheisiä, jotta heitä voisi ulkopuolisen silmin tarkastella.
Mikäs näitä on kasvatellessa. Ja kasvavathan ne, meistä vanhemmista huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti