Nyt on vitsit loppu.
S, T, J ja K toivottavat kaikille blogin lukijoille juuri sopivan rauhallista tai vilkasta ja ennen kaikkea oman maun mukaista joulua.
Viimeisessä kalenteriluukussa soi Jouluyö, juhlayö virolaisen Liisi Koiksonin laulamana.
Palaillaan taas langoille kun on saatu kinkut ja konvehtirasiat syötyä.
perjantai 24. joulukuuta 2010
torstai 23. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 23. luukku
Vitsit hiipuvat, kun emme ole päivittäisen Postimehen ulottuvilla.
Mutta aina on tarjota blogiväen omaa kivaa! Lumeen kirjoitettiin ja muuten vain kaunista talvea ihailtiin vuoden pimeimpänä päivänä. Kameran takana T, lunta pöllyttivät S ja J.
Mutta aina on tarjota blogiväen omaa kivaa! Lumeen kirjoitettiin ja muuten vain kaunista talvea ihailtiin vuoden pimeimpänä päivänä. Kameran takana T, lunta pöllyttivät S ja J.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 22. luukku
Kaksi jeparia partioi kadulla. Toinen sanoo toiselle:
- Katsos, viidenkympin seteli lojuu maassa!
Toinen kumartuu, nostaa setelin ylös, tutkii valoa asten ja lopuksi repii setelin palasiksi sanoen:
- Se on väärennettyä rahaa!
- Aa, mistä sen huomasit?
- Hee, viisikymppisessä on yksi nolla, mutta tässä oli kaksi!
****
Kaks võmmi patrullivad tänaval. Üks teisele:
- Vahi, viiekümnekroonine maas vedelemas!
Teine kummardub, t õstab kupüüri üles, uurib vastu valgust. Lõpuks rebib tükkideks, sõnades:
- See on võltsraha!
- Aa, kust sa aru said?
- Hee, viiskümmend on ühe nulliga, kuid see oli kahega!
- Katsos, viidenkympin seteli lojuu maassa!
Toinen kumartuu, nostaa setelin ylös, tutkii valoa asten ja lopuksi repii setelin palasiksi sanoen:
- Se on väärennettyä rahaa!
- Aa, mistä sen huomasit?
- Hee, viisikymppisessä on yksi nolla, mutta tässä oli kaksi!
****
Kaks võmmi patrullivad tänaval. Üks teisele:
- Vahi, viiekümnekroonine maas vedelemas!
Teine kummardub, t õstab kupüüri üles, uurib vastu valgust. Lõpuks rebib tükkideks, sõnades:
- See on võltsraha!
- Aa, kust sa aru said?
- Hee, viiskümmend on ühe nulliga, kuid see oli kahega!
tiistai 21. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 21. luukku
Kansanedustaja on psykiatrin vastaanotolla.
- Tohtori, viime aikoina ajatukseni ovat hypelleet.
- Miten se ilmenee?
- Puhun yhtä, ajattelen toista ja teen kolmatta.
- Rauhoittukaa, se tarkoittaa, että olette ihan kunnossa!
****
Riigikodu liige on psühhiaatri vastuvõtul.
- Doktor, mul on viimasel ajal mõtete hüplemine.
- Milles see väljendub?
- Räägin ühte, mõtlen teist ja teen hoopis kolmandat.
- Rahunege, see tähendab, et olete lihtsalt vormis!
- Tohtori, viime aikoina ajatukseni ovat hypelleet.
- Miten se ilmenee?
- Puhun yhtä, ajattelen toista ja teen kolmatta.
- Rauhoittukaa, se tarkoittaa, että olette ihan kunnossa!
****
Riigikodu liige on psühhiaatri vastuvõtul.
- Doktor, mul on viimasel ajal mõtete hüplemine.
- Milles see väljendub?
- Räägin ühte, mõtlen teist ja teen hoopis kolmandat.
- Rahunege, see tähendab, et olete lihtsalt vormis!
maanantai 20. joulukuuta 2010
Kielikukkanen
Minusta paras kirjoittamisen ohje on "kirjoita selkeästi, älä epäselvästi" (kuuluu vähän samaan sarjaan kuin "osta halvalla, myy kalliilla"). Eihän se läheskään aina onnistu, mutta siihen pitää pyrkiä.
Siksi minua väänsi vatsasta ja verenpaineeni kohosi, kun luin tekstipätkän, johon linkattiin Ei oo totta -blogissa.
En maksa verojani Suomeen, mutta jos maksaisin, niin olisin aivan äärettömän vihainen siitä, että jossain istuu virkamies, joka kehtaa vääntää minun veroeuroillani tuollaista kuraa. Onko kyseinen virkamies oksennuksen paperille suollettuaan ajatellut, että kylläpä nyt tuli tehtyä parhaansa, että kylläpä olen tänään kirjoittanut hyvää, selkeää ja kansalaista palvelevaa virkakieltä?
Kukkahattuinen kielipoliisi on nyt hieman närkästynyt.
Siksi minua väänsi vatsasta ja verenpaineeni kohosi, kun luin tekstipätkän, johon linkattiin Ei oo totta -blogissa.
En maksa verojani Suomeen, mutta jos maksaisin, niin olisin aivan äärettömän vihainen siitä, että jossain istuu virkamies, joka kehtaa vääntää minun veroeuroillani tuollaista kuraa. Onko kyseinen virkamies oksennuksen paperille suollettuaan ajatellut, että kylläpä nyt tuli tehtyä parhaansa, että kylläpä olen tänään kirjoittanut hyvää, selkeää ja kansalaista palvelevaa virkakieltä?
Kukkahattuinen kielipoliisi on nyt hieman närkästynyt.
Huumorijoulukalenterin 20. luukku
Tätä luukkua avatessa voi olla hyvä tietää, että tenttien arvoasteikko Virossa on yleensä nollasta vitoseen (vai ykkösestä vitoseen? Korjatkaa, paremmin tietävät!)
Kaksi opiskelijaa, uusrikkaiden lapsia, juttelee.
- Kuule, minkä arvosanan sait tentistä?
- Kolmosen.
- Niin vähän?
- No, olisin voinut saada vitosenkin, mutta sitten ajattelin, että ostan jäljellejäävällä rahalla olutta...
****
Vestlevad kaks uusrikastest vanematega tudengit.
- Kuule, mis hinde sa eksamil said?
- Kolme.
- Nii vähe siis?
- Noh, oleks võinud ju viiegi saada, aga siis mõtlesin, et ostan järelejääva raha eest õlut...
Kaksi opiskelijaa, uusrikkaiden lapsia, juttelee.
- Kuule, minkä arvosanan sait tentistä?
- Kolmosen.
- Niin vähän?
- No, olisin voinut saada vitosenkin, mutta sitten ajattelin, että ostan jäljellejäävällä rahalla olutta...
****
Vestlevad kaks uusrikastest vanematega tudengit.
- Kuule, mis hinde sa eksamil said?
- Kolme.
- Nii vähe siis?
- Noh, oleks võinud ju viiegi saada, aga siis mõtlesin, et ostan järelejääva raha eest õlut...
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Merkki on merkki
En ole koskaan keräillyt postimerkkejä enkä muutenkaan sen kummemmin ymmärrä filateliasta, mutta silti postimerkit ovat minusta kivoja. Minusta on hauskaa kirjettä lähettäessä (mitä tosin tapahtuu nykyisin ihan naurettavan harvoin) miettiä, millaisen postimerkin siihen laittaisin.
Viroon muuttaessa iloitsin jo etukäteen, että saan tutuille lähettämiini kirjeisiin liimailla hienoja täkäläisiä merkkejä ja kertoa siten silläkin tavalla virolaisesta kulttuurista.
Mutta kissan viikset! Viron postilla on tarjota tasan yhdenlaista postimerkkiä sen arvoisena, mikä tarvitaan Suomeen lähtevään ykkösluokan kirjeeseen. Kyseinen postimerkki on kaiken kukkuraksi ehkä maailman tylsin tasareunainen tarramerkki, jossa on muistaakseni yksinkertainen postitorven kuva. Kysyn melkein joka postireissulla, onko muita vaihtoehtoja, mutta ei vain ole. Blaah.
Tätä mietin, kun eilen illalla istuin viime tingassa postittamassa joulukirjeitä Suomeen, jotka tällä kertaa lähetin kirjekuorissa, jossa postimaksu oli jo valmiiksi maksettu. Persoonallisuus on siis niissä kuorissa nollassa.
Sitten älysin, että voisinhan minä tuon em. postimerkin sijaan koota arvoltaan pienemmistä postimerkeistä sopivan kokonaisuuden, niin saisin käytettyä muitakin merkkejä kuin sitä iänikuista samaa tylsää. Vähänkö olen nero, kun tajusin tämän melkein kolmessa vuodessa!
Näin ollen voisin käyttää esimerkiksi kuvassa olevaa Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuotta juhlistavaa postimerkkiä, joka näkyy ohessa osana ensipäiväkuorta. Kuva on täältä Viron postin sivuilta, jonka osassa filateelia ja numismaatika esitellään mm. kaikki virolaiset postimerkit.
Huumorijoulukalenterin 19. luukku
Tästä kalenteriluukusta eteenpäin voi käännöksissä olla kaikenlaisia kukkasia. Olemme joululomareissulla ja sanakirjat jäivät kotiin :) Mikähän on esimerkiksi tässä anekdootissa esiintyvä üllas-sanan virallinen käännös?
Radiossa soitetaan toivekappaleita ja saa myös lähettää terveisiä. Eräs tyyppi soittaa suoraan lähetykseen:
- Löysin rahakukkaron!
- Toivotte, että auttaisimme löytämään sen omistajan. Ylväs teko. Mitä kukkaron sisässä muuten oli?
- 5 000 dollaria, muutama sata euroa, pari tuhatta kruunua ja Siim Kuusik -nimisen henkilön käyntikortteja. Soittakaapa hänelle jokin kaunis laulu!
****
Raadios lastakse soovilugusid ja saab ka tervitada. Mingi tüüp helistab ja kohe otse eetrisse:
- Ma leidsin ühe rahakoti!
- Soovite, et aitaksime omaniku leida. Üllas tegu. Mis seal sees muidu oli?
- 5 000 dollarit, mõnisada eurot, paar tuhat krooni ja visiitkaardid Siim Kuusiku nimele. Palus laske talle üks ilus laul!
Radiossa soitetaan toivekappaleita ja saa myös lähettää terveisiä. Eräs tyyppi soittaa suoraan lähetykseen:
- Löysin rahakukkaron!
- Toivotte, että auttaisimme löytämään sen omistajan. Ylväs teko. Mitä kukkaron sisässä muuten oli?
- 5 000 dollaria, muutama sata euroa, pari tuhatta kruunua ja Siim Kuusik -nimisen henkilön käyntikortteja. Soittakaapa hänelle jokin kaunis laulu!
****
Raadios lastakse soovilugusid ja saab ka tervitada. Mingi tüüp helistab ja kohe otse eetrisse:
- Ma leidsin ühe rahakoti!
- Soovite, et aitaksime omaniku leida. Üllas tegu. Mis seal sees muidu oli?
- 5 000 dollarit, mõnisada eurot, paar tuhat krooni ja visiitkaardid Siim Kuusiku nimele. Palus laske talle üks ilus laul!
lauantai 18. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 18. luukku
Nyt kun näitä virolaisvitsejä on tullut luettua entistä tarkemmalla syynillä, olen havainnut ns. uusrikkaat ihmisryhmäksi, jonka kustannuksella irvistellään varsin usein. Ja pettymyksekseni olen huomannut, että Postimehessä ei ole joulukuun mittaan ilmestynyt yhtään suomalaisvitsiä!
Vaan tämän päivän luukusta paljastuu siis tolloileva uusrikas.
Opas esittelee tutustumisretkellä vanhankaupungin arkkitehtuuria.
- Olkaa hyvä ja katsokaa, tuo torni on rakennettu 3 000 vuotta sitten.
- Mitä pötypuhetta tuo on?!, huutaa eräs uusrikas. - Nythän on vuosi 2010!
****
Giid tutvustab ekskursioonil vanalinna arhitektuuri.
- Vaadake palun, see torn ehitati 3 000 aastat tagasi.
- Mis jamajutt see on?!, hüüab üks uusrikas. - Meil on ju praegu 2010. aasta!
Vaan tämän päivän luukusta paljastuu siis tolloileva uusrikas.
Opas esittelee tutustumisretkellä vanhankaupungin arkkitehtuuria.
- Olkaa hyvä ja katsokaa, tuo torni on rakennettu 3 000 vuotta sitten.
- Mitä pötypuhetta tuo on?!, huutaa eräs uusrikas. - Nythän on vuosi 2010!
****
Giid tutvustab ekskursioonil vanalinna arhitektuuri.
- Vaadake palun, see torn ehitati 3 000 aastat tagasi.
- Mis jamajutt see on?!, hüüab üks uusrikas. - Meil on ju praegu 2010. aasta!
perjantai 17. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 17. luukku
Kuoleva vanhus sanelee notaarille testamenttia:
- Vaimolle jätän 100 000, tyttärelle 50 000, pojalle samoin 50 000...
Sitten mies miettii hieman ja mumisee:
- Piru vieköön, mistä minä otan niin paljon rahaa?
****
Surev vanamees dikteerib notaarile testamenti.
- Naisele jätan 100 000, tütrele 50 000, pojale samuti 50 000...
Mõtleb siis natuke järele ja pomiseb:
- Kurat võtaks, kust ma küll nii palju raha võtan?
- Vaimolle jätän 100 000, tyttärelle 50 000, pojalle samoin 50 000...
Sitten mies miettii hieman ja mumisee:
- Piru vieköön, mistä minä otan niin paljon rahaa?
****
Surev vanamees dikteerib notaarile testamenti.
- Naisele jätan 100 000, tütrele 50 000, pojale samuti 50 000...
Mõtleb siis natuke järele ja pomiseb:
- Kurat võtaks, kust ma küll nii palju raha võtan?
torstai 16. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 16. luukku
Entinen baarimikko lähti töihin poliisiin.
- Mitä pidät uudesta työstä, kysyvät kollegat.
- Palkka on kyllä pienempi, mutta pidän siitä, että juomarahaa saa paljon enemmän!
****
Endine kelner läks politseisse tööle.
- Kuidas teile meeldib uus töö, küsivad kolleegid.
- Palk on küll väiksem, aga mis mulle meeldib, on see, et jootraha saab kõvasti rohkem!
- Mitä pidät uudesta työstä, kysyvät kollegat.
- Palkka on kyllä pienempi, mutta pidän siitä, että juomarahaa saa paljon enemmän!
****
Endine kelner läks politseisse tööle.
- Kuidas teile meeldib uus töö, küsivad kolleegid.
- Palk on küll väiksem, aga mis mulle meeldib, on see, et jootraha saab kõvasti rohkem!
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Annoskateutta ja hyvää huumorisuonta
Tuo meidän neiti K on kyllä niin mainio tapaus. Kun ikää on jo huimat 11 kuukautta, alkaa pikkuvauva muuttua omaksi persoonakseen. Ja K tosiaan on ihan omanlaisensa.
J on aina ollut hyväntuulinen ja iloinen tenava. Sitä on K:kin, mutta tytössä on vielä jotakin, jota kutsuisin viroksi ilmaisulla "tema on hea huumorisoonega" eli hänellä on hyvä huumorisuoni. K on iloinen jotenkin veijarimaisella tavalla, ja välillä tuntuu, että tytön kanssa voi vitsailla ja hassutella melkein kuin aikuisen kanssa.
Vähemmän toiselle lapselle yllättävästi K osaa jo pitää puolensa, että ei jäisi J:n rymistellessä jalkoihin. Mitä J tekee, sitä pitää K:nkin tekemän. Jos J saa iltapalaksi leipää ja K:lle koetetaan samaan aikaan tarjota puuroa, ei puuronsyönnistä tule mitään. Tyttö messuaa ja pauhaa niin kauan, että hän saa käteensä leivän. Kun J on saanut leipänsä syötyä, voi K palata taas puuron pariin.
Kun alan antaa J:lle ruokailun päätteeksi xylitol-tablettia, rientää K purkin rapinan kuullessaan paikalle. Ja kun J:n joulukalenterin luukkua avataan, K hihkuu jo odotuksen intoa tietäessään, että hänenkin Hello Kitty -kalenterinsa luukku avataan ja hän saa kaivaa kalenterin kolosta suklaakonvehtinsa, josta hän saa pienen murusen.
K oppi lopullisesti kävelemään suunnilleen pari viikkoa sitten, joten talossa on liikettä ihan tarpeeksi. Kaikki kaapit ja laatikostot on tällä hetkellä teippailtu kiinni, sillä pieni tutkija tyhjentää muutoin niiden sisällön lattialle.
K:n mielestä melkein hauskinta on leikkiä piilosta. Mikä tahansa kangaspala veljen alushousuista isoon peittoon sopii siihen, että tyttö kiskoo kankaan päänsä päälle ja kurkistelee sitten kankaan alta. Huippuhauskaa on myös kiivetä sohvalle ja siellä seisoskellessa muksahtaa istualleen, nousta taas ylös, muksahtaa jne.
Kaikkein lumoavin asia on tietysti astianpesukone, jonka tyhjentämisen koetan aina jättää K:n nukkumisaikoihin, sillä tytön avustamisyritykset ovat hieman liian intensiivisiä.
Eipä ole tylsää täällä, ei!
J on aina ollut hyväntuulinen ja iloinen tenava. Sitä on K:kin, mutta tytössä on vielä jotakin, jota kutsuisin viroksi ilmaisulla "tema on hea huumorisoonega" eli hänellä on hyvä huumorisuoni. K on iloinen jotenkin veijarimaisella tavalla, ja välillä tuntuu, että tytön kanssa voi vitsailla ja hassutella melkein kuin aikuisen kanssa.
Vähemmän toiselle lapselle yllättävästi K osaa jo pitää puolensa, että ei jäisi J:n rymistellessä jalkoihin. Mitä J tekee, sitä pitää K:nkin tekemän. Jos J saa iltapalaksi leipää ja K:lle koetetaan samaan aikaan tarjota puuroa, ei puuronsyönnistä tule mitään. Tyttö messuaa ja pauhaa niin kauan, että hän saa käteensä leivän. Kun J on saanut leipänsä syötyä, voi K palata taas puuron pariin.
Kun alan antaa J:lle ruokailun päätteeksi xylitol-tablettia, rientää K purkin rapinan kuullessaan paikalle. Ja kun J:n joulukalenterin luukkua avataan, K hihkuu jo odotuksen intoa tietäessään, että hänenkin Hello Kitty -kalenterinsa luukku avataan ja hän saa kaivaa kalenterin kolosta suklaakonvehtinsa, josta hän saa pienen murusen.
K oppi lopullisesti kävelemään suunnilleen pari viikkoa sitten, joten talossa on liikettä ihan tarpeeksi. Kaikki kaapit ja laatikostot on tällä hetkellä teippailtu kiinni, sillä pieni tutkija tyhjentää muutoin niiden sisällön lattialle.
K:n mielestä melkein hauskinta on leikkiä piilosta. Mikä tahansa kangaspala veljen alushousuista isoon peittoon sopii siihen, että tyttö kiskoo kankaan päänsä päälle ja kurkistelee sitten kankaan alta. Huippuhauskaa on myös kiivetä sohvalle ja siellä seisoskellessa muksahtaa istualleen, nousta taas ylös, muksahtaa jne.
Kaikkein lumoavin asia on tietysti astianpesukone, jonka tyhjentämisen koetan aina jättää K:n nukkumisaikoihin, sillä tytön avustamisyritykset ovat hieman liian intensiivisiä.
Eipä ole tylsää täällä, ei!
Huumorijoulukalenterin 15. luukku
Kaverukset keskenään:
- Morsiameni on kuin kännykkä.
- Pieni ja muodikas ja tarpeellinen, vai?
- Ei, vaan kun minulta on rahat loppu, niin hän ei puhu kanssani.
****
Sõbrad omavahel:
- Minu pruut on nagu mobla.
- Et väike ja moodne ja vajalik?
- Ei: et kui mul on raha otsas, siis ta minuga ei räägi.
- Morsiameni on kuin kännykkä.
- Pieni ja muodikas ja tarpeellinen, vai?
- Ei, vaan kun minulta on rahat loppu, niin hän ei puhu kanssani.
****
Sõbrad omavahel:
- Minu pruut on nagu mobla.
- Et väike ja moodne ja vajalik?
- Ei: et kui mul on raha otsas, siis ta minuga ei räägi.
tiistai 14. joulukuuta 2010
Joulun herkkä verinen tuoksu
Virolaiseen joulupöytään kuuluu verimakkara. Vironkielinen Wikipedia jopa ilmoittaa sen olevan Viron kansallisruoka.
Me söimme viime joulun aikaan ensimmäistä kertaa verimakkaraa, ja tässä eräänä päivänä nappasin kaupan kylmätiskistä paketin verimakkaraa mukaan. Valmistimme sen ruuaksi tänään.
En tiedä, miten se oikeaoppisesti pitäisi tehdä, mutta me heitimme makkarat valurautaparilalle ja kuumensimme kypsäksi.
Totesimme ruokapöydässä, että verimakkara on ruokaa, jota ei kannata syödessä katsella eikä oikeastaan suutuntumaakaan miettiä, mutta ihan hyvää se on. Niin kuin jokin tavallinen ryynimakkara, joka maistuu aika lailla suomalaisille veriletuille.
Verimakkaroita tarjoillaan tavallisesti puolukkahillon kanssa ja niin minäkin omani söin. Puolukkavastainen T puolestaan nautti makkaransa baijerilaisen Händlmaier's-sinapin kanssa, jota meillä kuluu aika tavalla.
Syötyä tuli, hyvää oli, mutta kyllä taisivat silti olla tämän joulun ensimmäiset ja viimeiset verimakkarat.
Ja tähän on pakko kertoa verinen tarina lapsuudestani. Minulla oli mustavalkoinen suosikkivasikka nimeltä Matias. Sitten jossain kohtaa vähän isompana Matias teurastettiin ja se muistaakseni ehti roikkua kotipihassa kaivinkoneen etukauhassakin jonkin hetken (mitä tietenkään näinä EU-aikoina ei enää tapahdu). Äiti teki Matiaksen verestä verilettuja.
Muistan selvästi hetken keittiön ruokapöydässä, jolloin edessäni oli Matiaksesta tehtyjä verilettuja. Se oli kamalaa, itku tuli kurkkuun, enkä pystynyt lettuja syömään.
Tästä kokemuksesta huolimatta suhteeni verilettuihin on sittemmin ollut asiallisen hyväksyvä. Mutta puolukkaa pitää olla paljon eikä pidä ajatella Matiaksen suuria silmiä.
***
Oheinen makkarakuva on Rakvere Lihakombinaatin sivuilta.
Huumorijoulukalenterin 14. luukku
Uusrikas ostaa lemmikkieläinliikkeestä papukaijan. Myyjä sanoo, että lintu on hyvin viisas ja osaa puhua. Muutaman päivän kuluttua mies tulee takaisin kauppaan.
- Ei puhu!
- Ostakaa sille yksi leikkikalu, sitten se alkaa puhua.
Viikon kuluttua sama asia:
- Ostakaa sille jokin lelu!
Lopulta mies tulee iloisena kauppaan:
- Nyt se alkoi puhua!
- Mitä se sanoi?, kysyy myyjä
- Milloin täällä, ...kele..., saa syötävää?
****
Uusrikas ostab lemmikloomapoest papagoi. Müüa ütleb, et see lind on väga tark ja oskab rääkida. Mõne päeva pärast tuleb mees kauplusse tagasi.
- Ei räägi!
- Ostke talle üks mänguasi, siis hakkab rääkima.
Nädala pärast sama jutt:
- Ostke talle mõni lelu!
Lõpuks tuleb mees rõõmsalt kauplusse:
- Hakkas rääkima!
- Mis ta ütles?, küsib müüa.
- Millal sa, raisk, süüa annad?
- Ei puhu!
- Ostakaa sille yksi leikkikalu, sitten se alkaa puhua.
Viikon kuluttua sama asia:
- Ostakaa sille jokin lelu!
Lopulta mies tulee iloisena kauppaan:
- Nyt se alkoi puhua!
- Mitä se sanoi?, kysyy myyjä
- Milloin täällä, ...kele..., saa syötävää?
****
Uusrikas ostab lemmikloomapoest papagoi. Müüa ütleb, et see lind on väga tark ja oskab rääkida. Mõne päeva pärast tuleb mees kauplusse tagasi.
- Ei räägi!
- Ostke talle üks mänguasi, siis hakkab rääkima.
Nädala pärast sama jutt:
- Ostke talle mõni lelu!
Lõpuks tuleb mees rõõmsalt kauplusse:
- Hakkas rääkima!
- Mis ta ütles?, küsib müüa.
- Millal sa, raisk, süüa annad?
maanantai 13. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 13. luukku
Suojelupoliisi kuulustelee kaupunginhallitusen työntekijää:
- Eikö teitä hävettänyt ottaa 600 kruunun lahjusta?
- Tietysti hävetti, mutta antajalla ei vain ollut enempää...
****
Kapo kuulab üle linnavalitsuse töötajat:
- Kas teil polnud häbi võtta 600 krooni altkäemaksu?
- Muidugi oli, aga rohkem tal lihtsalt polnud...
- Eikö teitä hävettänyt ottaa 600 kruunun lahjusta?
- Tietysti hävetti, mutta antajalla ei vain ollut enempää...
****
Kapo kuulab üle linnavalitsuse töötajat:
- Kas teil polnud häbi võtta 600 krooni altkäemaksu?
- Muidugi oli, aga rohkem tal lihtsalt polnud...
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 12. luukku
Vielä ehtii luukun avata tämän vuorokauden puolella...
Kaksi vuorikiipeilijää selviää vaikeusten päätteeksi vuoren huipulle.
- Katso, Mihkel, millainen maisema tuolla alhaalla laaksossa on, kuinka kaunis maasto, metsät, joki...
- En ymmärrä, vastaa kiipeilijäkumppani. - Miksi sitten kiipesimme tänne mäkeen, kun kerran alhaalla on niin kaunista?
****
Kaks alpinisti jõuavad läbi raskuste lõpuks mäe tippu.
- Vaata, Mihkel, millinen vaade seal all orus on, kui ilus maastik, metsad, jõgi...
- Ma ei saa aru, vastab kaaslane. - Milleks siis siia mäkke ronisime, kui all nii kaunis on?
Kaksi vuorikiipeilijää selviää vaikeusten päätteeksi vuoren huipulle.
- Katso, Mihkel, millainen maisema tuolla alhaalla laaksossa on, kuinka kaunis maasto, metsät, joki...
- En ymmärrä, vastaa kiipeilijäkumppani. - Miksi sitten kiipesimme tänne mäkeen, kun kerran alhaalla on niin kaunista?
****
Kaks alpinisti jõuavad läbi raskuste lõpuks mäe tippu.
- Vaata, Mihkel, millinen vaade seal all orus on, kui ilus maastik, metsad, jõgi...
- Ma ei saa aru, vastab kaaslane. - Milleks siis siia mäkke ronisime, kui all nii kaunis on?
lauantai 11. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 11. luukku
Valmentaja nuhtelee nuorta urheilijaa:
- Jüri, kuinka monta kertaa olen sinulle sanonut, että tämä on kolmiloikkaa! Kolmiloikkaa! Ei tarvitse hypätä kerralla 17 metriä. Pitää hypätä kolme kertaa! Kolme! Ymmärsitkö?
****
Treener noomib noorsportlast:
- Jüri, kui mitu korda ma olen sulle öelnud, et see on kolmikhüpe! Kolmikhüpe! Ja pole vaja ühe korraga 17 meetrit hüpata. Tuleb hüpata kolm korda! Kolme! Said aru?
- Jüri, kuinka monta kertaa olen sinulle sanonut, että tämä on kolmiloikkaa! Kolmiloikkaa! Ei tarvitse hypätä kerralla 17 metriä. Pitää hypätä kolme kertaa! Kolme! Ymmärsitkö?
****
Treener noomib noorsportlast:
- Jüri, kui mitu korda ma olen sulle öelnud, et see on kolmikhüpe! Kolmikhüpe! Ja pole vaja ühe korraga 17 meetrit hüpata. Tuleb hüpata kolm korda! Kolme! Said aru?
perjantai 10. joulukuuta 2010
Monika
Talvimyrsky Monika puhalsi viime yönä Tallinnan läpi. T sattui olemaan yöjalassa kaupungilla. Reissusta tuli mukaan iPhonen kameran Hipstamatic-sovelluksella otettuja kuvia lumisesta pääkaupungista.
Lunta on nyt todella paljon. Päivän kuntoilut tuli tehtyä lumitöissä, ja J nukahti ongelmitta päiväunille seikkailtuaan tunnin umpihangessa.
Huumorijoulukalenterin 10. luukku
Mies juo krouvissa jo kahdeksatta lasiaan viinaa. Nousee vaivalloisesti, kaatuu ja ryömii sitten kotiin.
Aamulla vaimo herättää hänet.
- Joit jälleen itsesi puolikuolleeksi!
- Mistä sinä sellaista keksit?
- Krouvista juuri soitettiin, että olet jälleen unohtanut oman pyörätuolisi sinne!
****
Mees joob kõrtsis juba kaheksandat klaasi viina. Tõuseb vaevaliselt, kukub ja roomab siis koju.
Hommikul äratab teda naine.
- Jälle jõid end poolsurnuks!
- Kust sa seda võtad?
- Just helistati kõrtsist, et oled jälle oma ratastooli sinna unustanud!
Aamulla vaimo herättää hänet.
- Joit jälleen itsesi puolikuolleeksi!
- Mistä sinä sellaista keksit?
- Krouvista juuri soitettiin, että olet jälleen unohtanut oman pyörätuolisi sinne!
****
Mees joob kõrtsis juba kaheksandat klaasi viina. Tõuseb vaevaliselt, kukub ja roomab siis koju.
Hommikul äratab teda naine.
- Jälle jõid end poolsurnuks!
- Kust sa seda võtad?
- Just helistati kõrtsist, et oled jälle oma ratastooli sinna unustanud!
torstai 9. joulukuuta 2010
Trofee
Keräilijä-metsästäjä-yhdyskuntamme perheenpää kaatoi retkellä Arlandan lentokentällä mahtavan sarvipään. Kyllä kelpaa takan yllä komeilevaa saalista ihailla!
Huumorijoulukalenterin 9. luukku
Blondi on vihaisena pankissa.
- Tämä on jo neljäs kerta kun sanotte, että minun tililläni ei ole rahaa. Sanokaa hyvän tähden, milloin tähän pankkiin tulee rahaa!
****
Blondiin vihasena pangas.
- See on juba neljas kord kui ütlete, et mul arvel ei ole raha. Öelge siis ometi, millal siia panka tuleb raha!
- Tämä on jo neljäs kerta kun sanotte, että minun tililläni ei ole rahaa. Sanokaa hyvän tähden, milloin tähän pankkiin tulee rahaa!
****
Blondiin vihasena pangas.
- See on juba neljas kord kui ütlete, et mul arvel ei ole raha. Öelge siis ometi, millal siia panka tuleb raha!
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Kuusikosta isä kannettiin lasten iloks' pirttihin
Pisti silmään Viron metsähallituksen (RMK, Riigimetsa majandamise keskus - metsähallitus ei ehkä ole oikea käännös, mutta vähän samoja hommia tekee) mainos lehdessä. RMK nimittäin järjestää kansalaisille joulukuusenhakuretkiä valtion metsiin.
Yksi vaihtoehto on ilmoittautua ohjatulle kuusenhakuretkelle.
Toinen vaihtoehto on jotenkin niin virolainen. Puu haetaan itsenäisesti metsästä sen jälkeen, kun on ensin netistä lukenut ohjeet, mistä puun saa hakea ja millaisen puun voi ottaa. Joulukuusen voi maksaa mobiilisti vaikka ihan sieltä metsästä käsin.
Jo vain oli saatu ilmiöt "internet" ja "mobiili" jopa joulukuusen hankkimiseen! Mutta mikäs siinä, parempihan tuo on kuin käydä kuusivarkaissa (mikä muuten on niitä maailman turhimpia hommia. Aika moni metsänomistaja varmasti antaisi ihan rennosti luvan kuusen ottamiseen, jos vain kävisi kysymässä. Varkaus sen sijaan on varkaus, josta ei paljon sympatiaa irtoa).
Yksi vaihtoehto on ilmoittautua ohjatulle kuusenhakuretkelle.
Toinen vaihtoehto on jotenkin niin virolainen. Puu haetaan itsenäisesti metsästä sen jälkeen, kun on ensin netistä lukenut ohjeet, mistä puun saa hakea ja millaisen puun voi ottaa. Joulukuusen voi maksaa mobiilisti vaikka ihan sieltä metsästä käsin.
Jo vain oli saatu ilmiöt "internet" ja "mobiili" jopa joulukuusen hankkimiseen! Mutta mikäs siinä, parempihan tuo on kuin käydä kuusivarkaissa (mikä muuten on niitä maailman turhimpia hommia. Aika moni metsänomistaja varmasti antaisi ihan rennosti luvan kuusen ottamiseen, jos vain kävisi kysymässä. Varkaus sen sijaan on varkaus, josta ei paljon sympatiaa irtoa).
Huumorijoulukalenterin 7. luukku
Sotilas tulee vääpelin luokse:
- Käsky on toteutettu!
- Mutta enhän minä ole mitään käskenytkään!
- Emmekä me ole tehneet mitään!
****
Sõdur tuleb veebli juurde:
- Käsk on täidetud!
- Aga ma pole ju midagi käskinud!
- Me pole midagi teinud ka!
- Käsky on toteutettu!
- Mutta enhän minä ole mitään käskenytkään!
- Emmekä me ole tehneet mitään!
****
Sõdur tuleb veebli juurde:
- Käsk on täidetud!
- Aga ma pole ju midagi käskinud!
- Me pole midagi teinud ka!
maanantai 6. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 6. luukku
Mies menee apteekkiin:
- Tahtoisin puoli litraa lääketieteellistä pirtua.
- Hmm... Mutta onko teillä reseptiä?
- Eh, jos minulla olisi resepti, tekisin sitä itse!
****
Siseneb mees apteeki:
- Ma sooviksin pool liitrit meditsiinilist piiritust.
- Hmm... Aga teil resept on?
- Eh, oleks mul resept, teeksin ma seda ise!
- Tahtoisin puoli litraa lääketieteellistä pirtua.
- Hmm... Mutta onko teillä reseptiä?
- Eh, jos minulla olisi resepti, tekisin sitä itse!
****
Siseneb mees apteeki:
- Ma sooviksin pool liitrit meditsiinilist piiritust.
- Hmm... Aga teil resept on?
- Eh, oleks mul resept, teeksin ma seda ise!
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Kepeä peruskuntokausi
Nyt jo hiihtäjäuransa lopettanut Kristina Smigun-Vähi on virolaisille pyhä urheilujumalatar, jonka tekemisiä seurataan edelleen tarkasti.
Kiku-lempinimellä kansan suussa kulkevasta kansallissankarista ilmestyi tällä viikolla kirja. En ole nähnyt kirjasta muuta kuin siitä tehdyn lehtijutun, jossa oli pitkiä lainauksia opuksesta. Silmään pisti lainaus, joka oli ote 12-vuotiaan Kristinan harjoituspäiväkirjasta.
"Herätys. Lähdimme ojalle peseytymään. Teimme metsätöitä. Aamutreeni: juosten 6 km Otepäälle, tunti rullasuksihiihtoa, juosten takaisin. Illalla menimme Apteekkarinmäelle, jossa kaksi kierrosta ja juosten takaisin, yhteensä 13 km. Sitten teimme vielä hieman töitä ja menimme nukkumaan. Oli kiva päivä!"
Tämä siis 12-vuotiaan nuoren urheilijan päiväkirjasta. Jotenkin noin se sitten kai täytyy mennä, jos olympiavoittajaksi meinaa.
Kirjasta povataan tämän joulun ehdotonta myyntihittiä, ja sen arvellaan yltävän jopa 8 000 myydyn kappaleen lukemiin, mikä on Virossa jo ilkkaremesmäistä myyntiä.
Kiku-lempinimellä kansan suussa kulkevasta kansallissankarista ilmestyi tällä viikolla kirja. En ole nähnyt kirjasta muuta kuin siitä tehdyn lehtijutun, jossa oli pitkiä lainauksia opuksesta. Silmään pisti lainaus, joka oli ote 12-vuotiaan Kristinan harjoituspäiväkirjasta.
"Herätys. Lähdimme ojalle peseytymään. Teimme metsätöitä. Aamutreeni: juosten 6 km Otepäälle, tunti rullasuksihiihtoa, juosten takaisin. Illalla menimme Apteekkarinmäelle, jossa kaksi kierrosta ja juosten takaisin, yhteensä 13 km. Sitten teimme vielä hieman töitä ja menimme nukkumaan. Oli kiva päivä!"
Tämä siis 12-vuotiaan nuoren urheilijan päiväkirjasta. Jotenkin noin se sitten kai täytyy mennä, jos olympiavoittajaksi meinaa.
Kirjasta povataan tämän joulun ehdotonta myyntihittiä, ja sen arvellaan yltävän jopa 8 000 myydyn kappaleen lukemiin, mikä on Virossa jo ilkkaremesmäistä myyntiä.
Huumorijoulukalenterin 5. luukku
Eläkeläisten delegaatio tulee tapaamaan kaupunginjohtajaa:
- Herra kaupunginjohtaja! Meillä ei ole lainkaan rahaa!
- Ei se mitään, tulkaa silti sisään!
****
Pensionäride delegatsioon tuleb linnapea vastuvõtule:
- Härra linnapea! Meil ei ole üldse raha!
- Pole hullu, tulge siis niisama sisse!
- Herra kaupunginjohtaja! Meillä ei ole lainkaan rahaa!
- Ei se mitään, tulkaa silti sisään!
****
Pensionäride delegatsioon tuleb linnapea vastuvõtule:
- Härra linnapea! Meil ei ole üldse raha!
- Pole hullu, tulge siis niisama sisse!
lauantai 4. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 4. luukku
Yleisön pyynnöstä tässä ensimmäistä kertaa joulukalenteriluukku sekä suomeksi että viroksi.
Älköön nyt kukaan virolainen tai viroa taitava vetäiskö arbuusia sieraimeen sen takia, että käännökset eivät ehkä ole maailman loistokkaimpia. Ja olisi kiva, jos antaisitte parannusehdotuksia kömpelöihin / vääriin käännöksiin, niin tässä voisi itse kukin oppia.
Tiedoksi niille, jotka etsivät näitä juttuja Postimees-lehdestä: ne ovat sillä sivulla lehteä, jossa ovat mm. sarjakuvat, ristikot ja shakki. Juttujen otsikkona on "Anekdoodid". Yleensä paikka on lehden toiseksi viimeisen aukeaman oikeanpuoleinen sivu.
Vaan nyt päivän pläjäys, jossa nerokkaasti nostetaan esiin virolainen maaseutu sekä täkäläisten kiinnostus henkimaailman hommiin.
Maamies tulee henkiparantajan luokse.
- Minulla on ongelma. Kananpoikani kuolevat aina. Kanat ovat terveet, mutta kananpojat kuolevat!
- Piirrä hiekalle ympyrä ja laita kananpojat sinne. Ruoki ja juota niitä, opettaa henkiparantaja.
Viikon päästä tulee maamies takaisin.
- 20 kananpojasta on jo 10 kuollut.
- Piirrä hiekalle nyt ruutu!
Viikon päästä tulee maamies jälleen takaisin.
- Kaikki ovat kuolleet! Mitäs nyt tehdä?
- Vahinko! Minulla oli paljon vaihtoehtoja!
****
Talunik tuleb sensitiivi juurde:
- Mul on mure. Mu tibud surevad pidevalt. Kanad on terved, aga tibud surevad!
- Sa joonista liiva peale ring ja pane tibud sinna. Toida neid, jooda neid, õpetab sensitiiv.
Nädala pärast tuleb talumees tagasi:
- 20 tibust on juba 10 surnud!
- Joonista liivale nüüd ruut!
Nädala pärast tuleb mees uuesti tagasi:
- Kõik on surnud! Mis nüüd teha?
- Kahju! Mul oli palju variante!
Älköön nyt kukaan virolainen tai viroa taitava vetäiskö arbuusia sieraimeen sen takia, että käännökset eivät ehkä ole maailman loistokkaimpia. Ja olisi kiva, jos antaisitte parannusehdotuksia kömpelöihin / vääriin käännöksiin, niin tässä voisi itse kukin oppia.
Tiedoksi niille, jotka etsivät näitä juttuja Postimees-lehdestä: ne ovat sillä sivulla lehteä, jossa ovat mm. sarjakuvat, ristikot ja shakki. Juttujen otsikkona on "Anekdoodid". Yleensä paikka on lehden toiseksi viimeisen aukeaman oikeanpuoleinen sivu.
Vaan nyt päivän pläjäys, jossa nerokkaasti nostetaan esiin virolainen maaseutu sekä täkäläisten kiinnostus henkimaailman hommiin.
Maamies tulee henkiparantajan luokse.
- Minulla on ongelma. Kananpoikani kuolevat aina. Kanat ovat terveet, mutta kananpojat kuolevat!
- Piirrä hiekalle ympyrä ja laita kananpojat sinne. Ruoki ja juota niitä, opettaa henkiparantaja.
Viikon päästä tulee maamies takaisin.
- 20 kananpojasta on jo 10 kuollut.
- Piirrä hiekalle nyt ruutu!
Viikon päästä tulee maamies jälleen takaisin.
- Kaikki ovat kuolleet! Mitäs nyt tehdä?
- Vahinko! Minulla oli paljon vaihtoehtoja!
****
Talunik tuleb sensitiivi juurde:
- Mul on mure. Mu tibud surevad pidevalt. Kanad on terved, aga tibud surevad!
- Sa joonista liiva peale ring ja pane tibud sinna. Toida neid, jooda neid, õpetab sensitiiv.
Nädala pärast tuleb talumees tagasi:
- 20 tibust on juba 10 surnud!
- Joonista liivale nüüd ruut!
Nädala pärast tuleb mees uuesti tagasi:
- Kõik on surnud! Mis nüüd teha?
- Kahju! Mul oli palju variante!
perjantai 3. joulukuuta 2010
Pöff
Kaksi ja puoli vuotta Virossa, enkä vielä kertaakaan ole käynyt täällä asuessa elokuvissa. Pöh, säälittävää kotona jumittamista.
Leffatarjontaa kyllä olisi, varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun käynnissä on Baltian suurin elokuvafestari PÖFF eli Pimedate Ööde Filmifestival eli Pimeiden öiden filmifestivaali.
Juuri huomasin, että suomalaisen Prinsessa-elokuvan pääosaesittäjä Katja Küttner oli saanut festarilla parhaan naisnäyttelijän palkinnon.
Hieno homma, vaikka minua huvitti uutista lukiessa se, että en meinannut ensin tajuta, mistä festivaalista on kyse, kun Hesarista lukemani uutinen käytti nimeä Black Nights Film Festival. Se kuulostaa niin juhlallisen kansainväliseltä, kun tapahtuma on täällä kaikkialla tuo PÖFF ja kaikki tietävät, mistä on kyse. Jostakin musiikkifestivaalistakin sanottiin, että se on vähän niin kuin "musa-pöff". PÖFF on jo käsite.
Ja kun nyt tuli elokuvista puhe, niin huomenna lauantaina voisi harrastaa Tallinnan kaduilla tiukkaa julkkibongausta, sillä täällä jaetaan "Euroopan Oscarit" eli European Film Awards -palkinnot.
Tähän liittyen tajusin liian myöhään, että festarijärjestäjät olivat pistäneet pystyyn mahtavan maanläheisen vieraanvaraisuus-ohjelman. Kuka tahansa sai ilmoittautua tarjoamaan kotonaan lounaan muutamalle festivaalin osallistujalle, siis näille elokuvaväen edustajille. Postimehen uutisen mukaan ohjelmaan ilmoittautui 44 tallinnalaista perhettä, joista valittiin lounaan tarjoajiksi 41. Heidän on pitänyt sitten esitellä festarin järjestäjille ruokalista, mitä he meinaavat eurooppalaisille elokuvatähdille tarjota.
Vitsi kun en huomannut tuota ajoissa! Kyllä minä olisin voinut Roman Polanskille tai Ewan McGregorille kanasopat ja pannukakut tehdä ja sumpit keittää. Tai oikeastaan olisin halunnut tarjota ne näyttelijä Bruno Ganzille, joka saa festarilla elämäntyöpalkinnon. Ganzin näyttelemä Hitler elokuvassa Der Untergang on edelleen vavahduttavimpia näyttelijäsuorituksia, mitä olen nähnyt.
Leffatarjontaa kyllä olisi, varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun käynnissä on Baltian suurin elokuvafestari PÖFF eli Pimedate Ööde Filmifestival eli Pimeiden öiden filmifestivaali.
Juuri huomasin, että suomalaisen Prinsessa-elokuvan pääosaesittäjä Katja Küttner oli saanut festarilla parhaan naisnäyttelijän palkinnon.
Hieno homma, vaikka minua huvitti uutista lukiessa se, että en meinannut ensin tajuta, mistä festivaalista on kyse, kun Hesarista lukemani uutinen käytti nimeä Black Nights Film Festival. Se kuulostaa niin juhlallisen kansainväliseltä, kun tapahtuma on täällä kaikkialla tuo PÖFF ja kaikki tietävät, mistä on kyse. Jostakin musiikkifestivaalistakin sanottiin, että se on vähän niin kuin "musa-pöff". PÖFF on jo käsite.
Ja kun nyt tuli elokuvista puhe, niin huomenna lauantaina voisi harrastaa Tallinnan kaduilla tiukkaa julkkibongausta, sillä täällä jaetaan "Euroopan Oscarit" eli European Film Awards -palkinnot.
Tähän liittyen tajusin liian myöhään, että festarijärjestäjät olivat pistäneet pystyyn mahtavan maanläheisen vieraanvaraisuus-ohjelman. Kuka tahansa sai ilmoittautua tarjoamaan kotonaan lounaan muutamalle festivaalin osallistujalle, siis näille elokuvaväen edustajille. Postimehen uutisen mukaan ohjelmaan ilmoittautui 44 tallinnalaista perhettä, joista valittiin lounaan tarjoajiksi 41. Heidän on pitänyt sitten esitellä festarin järjestäjille ruokalista, mitä he meinaavat eurooppalaisille elokuvatähdille tarjota.
Vitsi kun en huomannut tuota ajoissa! Kyllä minä olisin voinut Roman Polanskille tai Ewan McGregorille kanasopat ja pannukakut tehdä ja sumpit keittää. Tai oikeastaan olisin halunnut tarjota ne näyttelijä Bruno Ganzille, joka saa festarilla elämäntyöpalkinnon. Ganzin näyttelemä Hitler elokuvassa Der Untergang on edelleen vavahduttavimpia näyttelijäsuorituksia, mitä olen nähnyt.
Pajupilli
Kylppäristä kuului laulua:
"Mullu mina muidu karjas käisin,
mullu mina karjas käisin,
hei soreasti koreasti pillini soipi,
toki vain pajupuusta."
Kaksivuotias polyglotti musisoi.
"Mullu mina muidu karjas käisin,
mullu mina karjas käisin,
hei soreasti koreasti pillini soipi,
toki vain pajupuusta."
Kaksivuotias polyglotti musisoi.
Huumorijoulukalenterin 3. luukku
Miljonääriä haudataan. Kappelissa arkun vieressä seisoo nainen ja itkee vuolaasti.
- Itkette niin sydäntäsärkevästi... Oletteko vainajan sukulainen?
- En ole. Siksi itkenkin!
- Itkette niin sydäntäsärkevästi... Oletteko vainajan sukulainen?
- En ole. Siksi itkenkin!
torstai 2. joulukuuta 2010
Huumorijoulukalenterin 2. luukku
- Aabraham, mihin olet menossa, kun olet pukeutunut niin lämpimästi?
- Lähden Etelämantereelle.
- Oletko tullut hulluksi? Eihän siellä elä yhtäkään juutalaista!
- Mutta eivätkös Aisbergit ole lähteneet sieltä?
- Lähden Etelämantereelle.
- Oletko tullut hulluksi? Eihän siellä elä yhtäkään juutalaista!
- Mutta eivätkös Aisbergit ole lähteneet sieltä?
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Lahden takana -blogin huumorijoulukalenteri avaa 1. luukkunsa
Minun on jo aiempinakin vuosina pitänyt toteuttaa täällä blogissa joulukalenteri, mutta en ole saanut aikaiseksi. Vaan nyt lähtee!
Joulukalenterin jokaisesta luukusta tulee virolainen vitsi, luonnollisesti suomeksi käännettynä. En ole vitsejä itse keräillyt, vaan hommassa ystävällisesti auttaa minua Postimees-lehti, jossa julkaistaan joka päivä 5 - 7 virolaista anekdoottia. Valitsen siis päivän lehdestä yhden sutkauksen, jonka teille käännän.
Sen lisäksi, että joulukalenteri saattaa tuoda hymyn huulille, voi luukkuja availemalla ehkä saada aavistuksen virolaisesta huumorista. Nämä Postimehen jutut ovat minusta turhankin usein surkuhupaisan kömpelöitä, joskus raivostuttavan sovinistisia ja välillä taas hulppean hauskoja. Mikä parasta - ne ovat varmasti erilaisia tarinanpätkiä kuin mitä Suomessa kuulee, sillä jotenkin juttujen tyyli on minusta toisenlainen kuin suomalaisten vitsipalstojen huulenheitto. Lisäksi Postimehen vitsit tapahtuvat usein maaseudulla tai anekdoottiin liittyy muutoin jokin maaseutuun tai maalla elämiseen viittaava piirre.
Naurettavaa joulunodotusta ensimmäisen joulukalenterivitsin myötä!
JOULUKALENTERIN 1. LUUKKU:
Toimittaja kysyy maanviljelijältä:
"Eivätkö naapurit käy teillä varkaissa?"
"Eivät, miksi kävisivät?"
"Mutta minkä takia teillä sitten on pyssy kanalan oven pielessä?"
"Sen takia naapurit eivät varkaissa käykään!"
Joulukalenterin jokaisesta luukusta tulee virolainen vitsi, luonnollisesti suomeksi käännettynä. En ole vitsejä itse keräillyt, vaan hommassa ystävällisesti auttaa minua Postimees-lehti, jossa julkaistaan joka päivä 5 - 7 virolaista anekdoottia. Valitsen siis päivän lehdestä yhden sutkauksen, jonka teille käännän.
Sen lisäksi, että joulukalenteri saattaa tuoda hymyn huulille, voi luukkuja availemalla ehkä saada aavistuksen virolaisesta huumorista. Nämä Postimehen jutut ovat minusta turhankin usein surkuhupaisan kömpelöitä, joskus raivostuttavan sovinistisia ja välillä taas hulppean hauskoja. Mikä parasta - ne ovat varmasti erilaisia tarinanpätkiä kuin mitä Suomessa kuulee, sillä jotenkin juttujen tyyli on minusta toisenlainen kuin suomalaisten vitsipalstojen huulenheitto. Lisäksi Postimehen vitsit tapahtuvat usein maaseudulla tai anekdoottiin liittyy muutoin jokin maaseutuun tai maalla elämiseen viittaava piirre.
Naurettavaa joulunodotusta ensimmäisen joulukalenterivitsin myötä!
JOULUKALENTERIN 1. LUUKKU:
Toimittaja kysyy maanviljelijältä:
"Eivätkö naapurit käy teillä varkaissa?"
"Eivät, miksi kävisivät?"
"Mutta minkä takia teillä sitten on pyssy kanalan oven pielessä?"
"Sen takia naapurit eivät varkaissa käykään!"
Päivän vinkki: suosi venäläistä
Ennakkoluuloinen kun olen, eivät mielikuvani venäläisistä/neuvostoliittolaisista tuotteista ole aina sieltä laadukkaimmasta päästä. Mutta tokihan suuressa naapurissa osataan paljon asioita, ja yksi sellainen asia on näköjään vesivärien valmistus.
J on ahkera akvarellimaalauksen harrastaja, kiitos hoitotätimme, joka on koko ikänsä ollut innokas piirtäjä ja maalaaja. Lapsenhoitajamme on myös osannut huolehtia asialliset työvälineet lapselle, missä asiassa selkeä ohje on kuulunut: katso, että vesivärit on valmistettu Venäjällä. Idän suunnasta kuulemma tulivat neuvostoajallakin ylivoimaisesti parhaimmat piirustus- ja maalaustarvikkeet.
Ja todellakin, tämä pitää paikkansa! Sekalaiset tiimari- yms. market-värit ovat välillä laadultaan ihan mitä sattuu. Ei paljon kiinnosta maalata, jos raivoisankaan värien käyttelyn jälkeen paperille ei ilmesty kuin haalea vesiläiskä. Täällä Tallinnassa esimerkiksi Prismasta saatavista, Moskovassa valmistetuissa vesiväreissä tätä ongelmaa ei ole, pigmenttiä piisaa. Lapsen kelpaa harjoitella maalaushommia, kun väriä tulee vähän hennommallakin otteella.
Sattumaa tai ei, mutta vinkki on hyvä. Ja vaikka moni asia rajan takana on ollut ja on ihan päin kulmaa, niin taidekoulutuksessa ja kuvataiteen osaamisessa naapureille ei voi irvistellä. Joten luultavasti he tietävät jotakin myös värien valmistuksesta.
J on ahkera akvarellimaalauksen harrastaja, kiitos hoitotätimme, joka on koko ikänsä ollut innokas piirtäjä ja maalaaja. Lapsenhoitajamme on myös osannut huolehtia asialliset työvälineet lapselle, missä asiassa selkeä ohje on kuulunut: katso, että vesivärit on valmistettu Venäjällä. Idän suunnasta kuulemma tulivat neuvostoajallakin ylivoimaisesti parhaimmat piirustus- ja maalaustarvikkeet.
Ja todellakin, tämä pitää paikkansa! Sekalaiset tiimari- yms. market-värit ovat välillä laadultaan ihan mitä sattuu. Ei paljon kiinnosta maalata, jos raivoisankaan värien käyttelyn jälkeen paperille ei ilmesty kuin haalea vesiläiskä. Täällä Tallinnassa esimerkiksi Prismasta saatavista, Moskovassa valmistetuissa vesiväreissä tätä ongelmaa ei ole, pigmenttiä piisaa. Lapsen kelpaa harjoitella maalaushommia, kun väriä tulee vähän hennommallakin otteella.
Sattumaa tai ei, mutta vinkki on hyvä. Ja vaikka moni asia rajan takana on ollut ja on ihan päin kulmaa, niin taidekoulutuksessa ja kuvataiteen osaamisessa naapureille ei voi irvistellä. Joten luultavasti he tietävät jotakin myös värien valmistuksesta.
tiistai 30. marraskuuta 2010
Shoppailuelämys Lasnamäessä
Lasnamäen kaupunginosasta eivät ensimmäisenä tule mieleen suuret ostoselämykset, mutta niinpä vain tein siellä tänään parhaimmat kaupat pitkään aikaan ja nautin erinomaisesta asiakaspalvelusta.
Olen viime viikot palellut vuosia vanhassa lyhyessä kevyttopatakissani ja todennut ilmeisen tarpeen kunnolliselle talvitakille. Eilen pyörin keskustan liikkeissä kärsien runsauden pulaa ja tuijottaen irvistellen hintalappuja.
Sattumoisin hoitotätimme mainitsi löytäneensä Lasnamäestä pienen liikkeen, joka myi edulliseen hintaan aivan laadukkaita takkeja ja muita ulkoiluvaatteita. Hän merkkasi minulle paikan karttaan, ja tänään pakkasin juniorit autoon ja lähdin retkelle Lasnamäkeen, jonne meneminen tuntuu aina siltä kuin ulkomaille matkustaisi.
Pienen pyörimisen jälkeen oikea paikka löytyi. Kauppa oli rakennuksessa, jonne tuskin olisin koskaan osannut itse mennä. Sisältä löytyi muutaman kymmenen neliön aivan täyteen ahdettu outlet-kauppa, josta poistuin ostettuani kaksi talvitakkia ja rukkaset itselleni sekä toppahousut pojalle. Sillä rahalla, millä eilen jo meinasin keskustasta ostaa itselleni takin, olisin saanut Lasnamäen puodista neljä takkia.
En kuvitellut, että paikalla olisi ollut omia nettisivuja saati useampia liikkeitä, mutta näköjään oli. Marmen Outletin yhteystiedot löytyvät täältä. Itse kävin Pinna-kadun liikkeessä. Nettisivuilta voipi nähdä, että Marmenissä myydään paljon skandinaavisia tai muutoin suomalaisille hyvin tuttuja merkkejä.
Liikkeen enimmäkseen venäjänkieliset myyjät olivat todellakin hereillä ja kohteliaasti huomauttivat, että rouvan ehkä kannattaisi kokeilla toista kokoa, kun olin heidän mielestään ostamassa liian isoa takkia. Pois lähtiessä eräs myyjistä auttoi J:lle päällysvaatteet ylle, saattoi meidät ostoskassia kantaen pitkän käytävän päässä olleelle ulko-ovelle sekä lopuksi kehui, kuinka hyvä kokonaisuus minulla on, kun on perheessä tyttö ja poika. Näin hoidetaan asiakkuutta!
Olen viime viikot palellut vuosia vanhassa lyhyessä kevyttopatakissani ja todennut ilmeisen tarpeen kunnolliselle talvitakille. Eilen pyörin keskustan liikkeissä kärsien runsauden pulaa ja tuijottaen irvistellen hintalappuja.
Sattumoisin hoitotätimme mainitsi löytäneensä Lasnamäestä pienen liikkeen, joka myi edulliseen hintaan aivan laadukkaita takkeja ja muita ulkoiluvaatteita. Hän merkkasi minulle paikan karttaan, ja tänään pakkasin juniorit autoon ja lähdin retkelle Lasnamäkeen, jonne meneminen tuntuu aina siltä kuin ulkomaille matkustaisi.
Pienen pyörimisen jälkeen oikea paikka löytyi. Kauppa oli rakennuksessa, jonne tuskin olisin koskaan osannut itse mennä. Sisältä löytyi muutaman kymmenen neliön aivan täyteen ahdettu outlet-kauppa, josta poistuin ostettuani kaksi talvitakkia ja rukkaset itselleni sekä toppahousut pojalle. Sillä rahalla, millä eilen jo meinasin keskustasta ostaa itselleni takin, olisin saanut Lasnamäen puodista neljä takkia.
En kuvitellut, että paikalla olisi ollut omia nettisivuja saati useampia liikkeitä, mutta näköjään oli. Marmen Outletin yhteystiedot löytyvät täältä. Itse kävin Pinna-kadun liikkeessä. Nettisivuilta voipi nähdä, että Marmenissä myydään paljon skandinaavisia tai muutoin suomalaisille hyvin tuttuja merkkejä.
Liikkeen enimmäkseen venäjänkieliset myyjät olivat todellakin hereillä ja kohteliaasti huomauttivat, että rouvan ehkä kannattaisi kokeilla toista kokoa, kun olin heidän mielestään ostamassa liian isoa takkia. Pois lähtiessä eräs myyjistä auttoi J:lle päällysvaatteet ylle, saattoi meidät ostoskassia kantaen pitkän käytävän päässä olleelle ulko-ovelle sekä lopuksi kehui, kuinka hyvä kokonaisuus minulla on, kun on perheessä tyttö ja poika. Näin hoidetaan asiakkuutta!
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Pikkunörtti
Muistan täsmälleen hetken, kun käytin internetiä ensimmäisen kerran. Vuosi taisi olla 1997 ja ensimmäinen nettisivu, jolle menin, oli MTV3:n sivu. Paikka oli lukioni atk-luokka ja sen oikean laidan viimeinen tietokone.
Ensimmäisen sähköpostini kirjoitin vuonna 1998. Sillä tiellä ollaan, ja kuten kaikki hyvin tietävät, tietotekniikka on mennyt reilussa vuosikymmenessä sellaisen loikan eteenpäin, että päässä huimaa.
Minulle tietokoneen ja muiden teknisten vempaiden käyttö on melko luontevaa, mutta kuinka luontevaa se mahtaakaan olla lapsilleni. Sitä oli pakko pohtia toissapäivänä, kun tajusin J:n osaavan käyttää kannettavan tietokoneeni kosketushiirtä.
Tein aamusiivouksia ja J katsoi sillä aikaa YouTubesta italiankielistä Barbapapaa (kyllä, tietokone on meillä lapsenvahtina, antaa tulla raipaniskuja huonolle äidille). Barba-jaksot ovat yleensä noin viisi minuuttia pitkiä, eli minä olen käynyt niitä välillä vaihtamassa uuteen, kun edellinen loppuu.
Yhtäkkiä havahduin siihen, että en ole hetkeen käynyt koneella, mutta aina siellä vain kuului Barbapapa pyörivän. Aloin sivusilmällä seurata tilannetta ja tosiaan, J käytteli sujuvasti touchpad-hiirtä ja sen alla olevaa nappia, jolla klikataan. Oli hän aiemminkin hiirtä hipelöinyt, mutta nyt pojalle oli valjennut näytön kursorin liikkeen ja käden liikkeen vaikutus toisiinsa.
Näin kai tenavat oppivat, mutta on se silti aika hurjaa!
Ensimmäisen sähköpostini kirjoitin vuonna 1998. Sillä tiellä ollaan, ja kuten kaikki hyvin tietävät, tietotekniikka on mennyt reilussa vuosikymmenessä sellaisen loikan eteenpäin, että päässä huimaa.
Minulle tietokoneen ja muiden teknisten vempaiden käyttö on melko luontevaa, mutta kuinka luontevaa se mahtaakaan olla lapsilleni. Sitä oli pakko pohtia toissapäivänä, kun tajusin J:n osaavan käyttää kannettavan tietokoneeni kosketushiirtä.
Tein aamusiivouksia ja J katsoi sillä aikaa YouTubesta italiankielistä Barbapapaa (kyllä, tietokone on meillä lapsenvahtina, antaa tulla raipaniskuja huonolle äidille). Barba-jaksot ovat yleensä noin viisi minuuttia pitkiä, eli minä olen käynyt niitä välillä vaihtamassa uuteen, kun edellinen loppuu.
Yhtäkkiä havahduin siihen, että en ole hetkeen käynyt koneella, mutta aina siellä vain kuului Barbapapa pyörivän. Aloin sivusilmällä seurata tilannetta ja tosiaan, J käytteli sujuvasti touchpad-hiirtä ja sen alla olevaa nappia, jolla klikataan. Oli hän aiemminkin hiirtä hipelöinyt, mutta nyt pojalle oli valjennut näytön kursorin liikkeen ja käden liikkeen vaikutus toisiinsa.
Näin kai tenavat oppivat, mutta on se silti aika hurjaa!
lauantai 27. marraskuuta 2010
Antaa tulla lunta tupaan ja rakeita porstuaan
Täällä oli jo entuudestaan oikein hyvät hiihtokelit, mutta tänä aamuna piti makuuhuoneen verhot avattuaan melkein hieraista silmiään. Lunta oli tullut yön aikana huimasti lisää, ja lumisade on jatkunut koko päivän. Roskapöntön päällä ei eilen illalla ollut lunta. Kuvan mukainen määrä oli tullut tähän päivään klo 11:een mennessä.
Rouva pääsi lumikolan varteen ja mikäs oli kolaillessa: lumi oli höyhenenkevyttä.
Vaan jos tätä rataa jatkuu, niin viime talven lumiennätykset ovat parissa päivässä muisto vain. On meinaan lunta nyt jo lähes viimetalviset lukemat.
J on kuumeessa ja katsoo kaihoisana ikkunasta: "äiti, kohta me mennään yhdessä lumen päälle ja tehdään iso iso lumiukko ja sitten minä otan suksisauvat käteen ja lasken fiuuuu kovaa kovaa vauhtia!" Surku on sanoa ikkunalaudalla kyhjöttävälle pojalle, että nyt ei lumessariehumislupaa irtoa, mutta toivottavasti pian. Ei tuo lumi tuosta ihan heti katoa.
EDIT: Otsikkohan oli ihan väärin! Porstuaan tulee jäitä, ei rakeita.
torstai 25. marraskuuta 2010
Imetystyyny
Blogin lukijat älkööt hämmentykö: tämä kuva liittyy Huuto.net-kaupantekooni. En jaksanut askarrella Huutiksen kuvankokosäätöjen kanssa, joten tässä on yksi kauppoihin liittyvä kuva.
Suhdetoimintaa
Virossa asuessa käy varsin nopeasti selväksi, että maan pienuuden takia suunnilleen kaikki tuntevat kaikki tai ainakin olisi hyvä tuntea. Täällä nimittäin suhteilla ja niiden hyödyntämisellä on paljon suurempi merkitys kuin Suomessa.
Minun kohdalleni tämä osui odottamatta muutama päivä sitten, kun minulle soitti perhelääkärikeskuksemme terveydenhoitaja. Hänen poikansa etsi työharjoittelupaikkaa ja hän kysyi, tiedänkö minä, ottaako T:n työpaikka harjoittelijoita ja jos ottaa, niin keneltä asiasta kysyä.
Eihän tässä mitään, aina voi kysyä, mutta minulle yhteydenotto oli yllätys. En ole ko. hoitajan kanssa mitenkään muutoin tuttava kuin siten, että hän tarkistaa neuvolakäynneillä lapsemme. Minun on hankala kuvitella, että Suomessa vieras neuvolatäti ottaisi samankaltaisessa asiassa yhteyttä.
Tätä samanlaista tutulle ja tutuntutulle soittelemista olen havainnut sivusta virolaisten tekevän jatkuvasti. Asioista kysytään aina suositusta ja neuvoa kaverilta, kylmiltään ei lähdetä tekemään mitään.
Juttelin aiheesta lapsenhoitajamme kanssa ja hän sanoi omana kokemuksenaan, että kyllä, tismalleen noin asia on. Ventovieraiden ihmisten kanssa ei ryhdytä tekemään asioita ennen kuin on joltakin luotettavalta sukulaiselta tai tutulta kuultu, että ko. ventovieraan kanssa voi asioita tehdä.
Hoitotätimme mukaan tässäkin asiassa syynä on neuvostoaika. Tuolloin oli oikeasti elintärkeää tietää, kenen kanssa mitäkin voi jutella. Lastenhoitajamme muisteli omiin syntymäpäiväjuhliinsa hankkineen syötävää soittelemalla toisella puolen Viroa lihakaupassa työskenelleelle tuttavalleen, jonka kautta makkarat saatiin järjestymään.
Muutoinkin juttuseuran kanssa sai olla tarkkana. Hoitotäti kertoi, kuinka tyttöjen kanssa kaupungin yöhön lähtiessä tuli olla tarkkana, missä seurassa puhui mitäkin. Pöydän alla potkittiin nilkkoihin kipakasti, jos joku seurueesta huomasi ravintolasalissa olevan neuvostomielisiä, joiden tehtävänä oli kuulostella virolaisten tuntoja. Ja tämä siis 1980-luvulla eikä joskus vuonna miekka ja kypärä.
Joten kun tilanne oli tämä, oli hyvinkin ymmärrettävää, että luottamusta tarvittiin. Näin on syntynyt suhdeverkoston käyttö, joka elää edelleen. On ihan tavallista, että poika saa harjoittelupaikan tutun kautta - niinhän sen kuuluukin mennä, sillä silloin tietää saavansa luotettavan työntekijän. Hoitotätimme sanoi vielä, että hänen mielestään Virossa ihmisen menestystä ei vielä mitata rahapussin paksuuden mukaan, vaan sillä, kuinka laaja suhdeverkosto hänellä on. En tiedä tuosta, sillä kyllä täällä rahapussillakin valtaa saa. Mutta ei arvio siltikään varmaan ihan metsään mene.
Suomessahan suhteilla on enimmäkseen negatiivinen kaiku. "Se sai sen paikan suhteilla" on kommentti, jos teini saa kesätyön äitinsä työpaikasta. Teini saa kavereiden kateelliset katseet ja toisten vanhempien paheksunnan, vaikka eiköhän silläkin teinillä ole ihan yhtä tarvis kesäduunia tehdä kuin muillakin.
Minusta tämä virolainen suhteilla pelaaminen on siis johonkin määräänsä asti aivan hyvä ja oikein. Miksi tehdä tyhmiä valintoja, jos voi kysyä neuvoa luotettaviksi pitämiltään ihmisiltä?
Sitä vain mietin, missä kohtaa tällainen toiminta alkaa kolkutella korruption ja hyvä veli -verkostojen laitamia? En tiedä vastausta, mutta harmaalle alueelle lipsahtamisessa on tässä asiassa minusta ilmeinen vaara.
****
Kävin tänään postilaatikkoa kauempana ensimmäistä kertaa sitten sunnuntain. Olemme räkineet aika paljon ja nukkuneet aika vähän, mutta nyt näyttäisi onneksi alkavan helpottaa.
Tällä sisätiloihinhautautumisjaksolla Tallinnaan on tullut taas aivan uskomaton talvi ja keskustaan täysi jouluhässäkkä. Tallinnan joulutori on muuten Rotermannin korttelin keskusaukiolla eikä vanhassakaupungissa (vai puhunko pötyä, täytyyhän siellä Raekojalla jotain olla...)
J ja minä tarvitsemme sukset!
Minun kohdalleni tämä osui odottamatta muutama päivä sitten, kun minulle soitti perhelääkärikeskuksemme terveydenhoitaja. Hänen poikansa etsi työharjoittelupaikkaa ja hän kysyi, tiedänkö minä, ottaako T:n työpaikka harjoittelijoita ja jos ottaa, niin keneltä asiasta kysyä.
Eihän tässä mitään, aina voi kysyä, mutta minulle yhteydenotto oli yllätys. En ole ko. hoitajan kanssa mitenkään muutoin tuttava kuin siten, että hän tarkistaa neuvolakäynneillä lapsemme. Minun on hankala kuvitella, että Suomessa vieras neuvolatäti ottaisi samankaltaisessa asiassa yhteyttä.
Tätä samanlaista tutulle ja tutuntutulle soittelemista olen havainnut sivusta virolaisten tekevän jatkuvasti. Asioista kysytään aina suositusta ja neuvoa kaverilta, kylmiltään ei lähdetä tekemään mitään.
Juttelin aiheesta lapsenhoitajamme kanssa ja hän sanoi omana kokemuksenaan, että kyllä, tismalleen noin asia on. Ventovieraiden ihmisten kanssa ei ryhdytä tekemään asioita ennen kuin on joltakin luotettavalta sukulaiselta tai tutulta kuultu, että ko. ventovieraan kanssa voi asioita tehdä.
Hoitotätimme mukaan tässäkin asiassa syynä on neuvostoaika. Tuolloin oli oikeasti elintärkeää tietää, kenen kanssa mitäkin voi jutella. Lastenhoitajamme muisteli omiin syntymäpäiväjuhliinsa hankkineen syötävää soittelemalla toisella puolen Viroa lihakaupassa työskenelleelle tuttavalleen, jonka kautta makkarat saatiin järjestymään.
Muutoinkin juttuseuran kanssa sai olla tarkkana. Hoitotäti kertoi, kuinka tyttöjen kanssa kaupungin yöhön lähtiessä tuli olla tarkkana, missä seurassa puhui mitäkin. Pöydän alla potkittiin nilkkoihin kipakasti, jos joku seurueesta huomasi ravintolasalissa olevan neuvostomielisiä, joiden tehtävänä oli kuulostella virolaisten tuntoja. Ja tämä siis 1980-luvulla eikä joskus vuonna miekka ja kypärä.
Joten kun tilanne oli tämä, oli hyvinkin ymmärrettävää, että luottamusta tarvittiin. Näin on syntynyt suhdeverkoston käyttö, joka elää edelleen. On ihan tavallista, että poika saa harjoittelupaikan tutun kautta - niinhän sen kuuluukin mennä, sillä silloin tietää saavansa luotettavan työntekijän. Hoitotätimme sanoi vielä, että hänen mielestään Virossa ihmisen menestystä ei vielä mitata rahapussin paksuuden mukaan, vaan sillä, kuinka laaja suhdeverkosto hänellä on. En tiedä tuosta, sillä kyllä täällä rahapussillakin valtaa saa. Mutta ei arvio siltikään varmaan ihan metsään mene.
Suomessahan suhteilla on enimmäkseen negatiivinen kaiku. "Se sai sen paikan suhteilla" on kommentti, jos teini saa kesätyön äitinsä työpaikasta. Teini saa kavereiden kateelliset katseet ja toisten vanhempien paheksunnan, vaikka eiköhän silläkin teinillä ole ihan yhtä tarvis kesäduunia tehdä kuin muillakin.
Minusta tämä virolainen suhteilla pelaaminen on siis johonkin määräänsä asti aivan hyvä ja oikein. Miksi tehdä tyhmiä valintoja, jos voi kysyä neuvoa luotettaviksi pitämiltään ihmisiltä?
Sitä vain mietin, missä kohtaa tällainen toiminta alkaa kolkutella korruption ja hyvä veli -verkostojen laitamia? En tiedä vastausta, mutta harmaalle alueelle lipsahtamisessa on tässä asiassa minusta ilmeinen vaara.
****
Kävin tänään postilaatikkoa kauempana ensimmäistä kertaa sitten sunnuntain. Olemme räkineet aika paljon ja nukkuneet aika vähän, mutta nyt näyttäisi onneksi alkavan helpottaa.
Tällä sisätiloihinhautautumisjaksolla Tallinnaan on tullut taas aivan uskomaton talvi ja keskustaan täysi jouluhässäkkä. Tallinnan joulutori on muuten Rotermannin korttelin keskusaukiolla eikä vanhassakaupungissa (vai puhunko pötyä, täytyyhän siellä Raekojalla jotain olla...)
J ja minä tarvitsemme sukset!
tiistai 23. marraskuuta 2010
Ulkokultaista arkea
Kotiäiti saa tottua tasaiseen väsymykseen, kuola- ja ruokaläikkiin vaatteissa ja muutenkin vähän nuupahtaneeseen oloon. Erityisen nuupahtanut olo on silloin, kun kärsii flunssasta. Silloin ei jaksaisi tehdä mitään.
T on opettanut minulle kuulemma armeijassa käytetyn käsitteen "henkilökohtainen huolto". Vaikka on kuinka taistelutilanne päällä, niin jalkarätit täytyisi ehtiä vaihtaa ja takapuoli pestä, sillä rakot jaloissa tai hiertymät pakaroiden välissä eivät edistä sotilaan kamppailuvalmiutta.
Äiti-soturin henkilökohtaista huoltoa on se, että vaikka olisi herännyt yöllä 10 kertaa ja pää on täynnä räkää, pitää silti koettaa saada itsensä siivoon kuntoon. Jos itsellä on täysin räjähtänyt olo, tuntuu elämäkin räjähtäneeltä.
Minun mantrakseni onkin tullut se, että mitä väsyneempi äiti on, sitä tärkeämpää on kaivaa kylppärin kaapista kaikkein kultakantisimmat purkit ja luottaa niiden virkistävään (plasebo-)voimaan.
Väsyneen aamun suihkussa ei tyydytä Sebamediin, vaan otetaan itselle mieluisinta tuoksuvaa suihkusaippuaa. Peseytymisen jälkeen hiukset laitetaan niin kuin oltaisiin ihmisten ilmoille lähdössä. Naamaan suditaan vähän meikkiä. Kaulalle laitetaan hajuvettä. Ylle puetaan siistit kotivaatteet eikä loisita koko päivää pitkissä kalsareissa.
En tiedä muista äideistä, mutta minulla tämä toimii. Henkilökohtaisen huollon jälkeen olo on terävämpi ja kotihommailuja on taas mukavampi tehdä. Suosittelen!
T on opettanut minulle kuulemma armeijassa käytetyn käsitteen "henkilökohtainen huolto". Vaikka on kuinka taistelutilanne päällä, niin jalkarätit täytyisi ehtiä vaihtaa ja takapuoli pestä, sillä rakot jaloissa tai hiertymät pakaroiden välissä eivät edistä sotilaan kamppailuvalmiutta.
Äiti-soturin henkilökohtaista huoltoa on se, että vaikka olisi herännyt yöllä 10 kertaa ja pää on täynnä räkää, pitää silti koettaa saada itsensä siivoon kuntoon. Jos itsellä on täysin räjähtänyt olo, tuntuu elämäkin räjähtäneeltä.
Minun mantrakseni onkin tullut se, että mitä väsyneempi äiti on, sitä tärkeämpää on kaivaa kylppärin kaapista kaikkein kultakantisimmat purkit ja luottaa niiden virkistävään (plasebo-)voimaan.
Väsyneen aamun suihkussa ei tyydytä Sebamediin, vaan otetaan itselle mieluisinta tuoksuvaa suihkusaippuaa. Peseytymisen jälkeen hiukset laitetaan niin kuin oltaisiin ihmisten ilmoille lähdössä. Naamaan suditaan vähän meikkiä. Kaulalle laitetaan hajuvettä. Ylle puetaan siistit kotivaatteet eikä loisita koko päivää pitkissä kalsareissa.
En tiedä muista äideistä, mutta minulla tämä toimii. Henkilökohtaisen huollon jälkeen olo on terävämpi ja kotihommailuja on taas mukavampi tehdä. Suosittelen!
maanantai 22. marraskuuta 2010
Mäntsälä mielessäin
Uuh, voisinko enää keksiä latteampaa otsikkoa Mäntsälä-aiheiselle postaukselle! Latteudesta huolimatta yksi positiivinen huomio Mäntsälästä.
Viime viikon lyhyellä Suomen-reissullani pistäydyin lastenruokkimistauolla ensimmäistä kertaa nelostien varrella sijaitsevassa Juustoportin myymälässä. Vieressä oli tarjolla myös Shell, mutta monikansallinen sellofaanisämpyläsyöttölä ei tällä kertaa saanut minusta asiakasta. Eikä kyllä saa jatkossakaan, sillä Juustoportti osoittautui hyväksi paikaksi.
Yllätys oli iloinen, kun myymälästä tosiaan löytyi kunnollinen Juustoportin juustotiski. Sain sieltä mukavasti kotiin tuliaisiksi firman Viinitarhurin juustoa, joka on minusta ihan parhaita suomalaisia juustoja.
Lisäksi tiskissä oli perinteisten sämpylöiden, munkkien ja karjalanpiirakoiden lisäksi tarjolla palanen leipäjuustoa lakkahillon kera. Kyllä maistui hyvältä kahvin kanssa! Pisteet paikalle myös siitä, että siellä aivan mukava lasten leikkinurkka ja hyvä lastenhoitohuone.
Leikkinurkasta sai ottaa mukaan vihkosen, jossa kerrottiin lapsille, mistä maito tulee ja mitä siitä tehdään. Sitä on pitänyt lukea J:lle lukuisia kertoja, ja nyt meillä pulputetaankin koko ajan "friisiläisistä" ja "aissiroista" (ayrshire kun on vähän hankala sana).
Viime viikon lyhyellä Suomen-reissullani pistäydyin lastenruokkimistauolla ensimmäistä kertaa nelostien varrella sijaitsevassa Juustoportin myymälässä. Vieressä oli tarjolla myös Shell, mutta monikansallinen sellofaanisämpyläsyöttölä ei tällä kertaa saanut minusta asiakasta. Eikä kyllä saa jatkossakaan, sillä Juustoportti osoittautui hyväksi paikaksi.
Yllätys oli iloinen, kun myymälästä tosiaan löytyi kunnollinen Juustoportin juustotiski. Sain sieltä mukavasti kotiin tuliaisiksi firman Viinitarhurin juustoa, joka on minusta ihan parhaita suomalaisia juustoja.
Lisäksi tiskissä oli perinteisten sämpylöiden, munkkien ja karjalanpiirakoiden lisäksi tarjolla palanen leipäjuustoa lakkahillon kera. Kyllä maistui hyvältä kahvin kanssa! Pisteet paikalle myös siitä, että siellä aivan mukava lasten leikkinurkka ja hyvä lastenhoitohuone.
Leikkinurkasta sai ottaa mukaan vihkosen, jossa kerrottiin lapsille, mistä maito tulee ja mitä siitä tehdään. Sitä on pitänyt lukea J:lle lukuisia kertoja, ja nyt meillä pulputetaankin koko ajan "friisiläisistä" ja "aissiroista" (ayrshire kun on vähän hankala sana).
Airot naulaan
Virolaiset rakastavat menestyneitä urheilijoitaan, ja jos he vielä ovat ihmisinä vaatimattomia ja eleettömästi työtään tekeviä, on kansan suosio ehdoton. Tällaisessa asemassa on ollut 45-vuotias soutaja Jüri Jaanson.
Koko tämän vuoden lehdistössä on arvailtu, vieläkö "vana meister" aikoo jatkaa uraansa, joka olympialaisten osalta alkoi jo Soulissa 1988. Viime viikolla siihen tuli vastaus: Jaanson laittaa airot naulaan.
Jaansonilla on soutajauraltaan kaksi olympiahopeaa, yksi maailmanmestaruus ja neljä muuta MM-mitalia. Viimeisin mitali tuli Pekingin olympialaisista vuodelta 2008 pariairokaksikosta yhdessä Tõnu Endreksonin kanssa.
Katsoin itsekin telkkarista ko. finaalisoudun ja muistan, kuinka teki kipeää katsoa täysin voipuneita soutajamiehiä maaliin saapumisen jälkeen. Soutaminen on rankkuudessaan aivan kammottavaa, ja tapa, jolla Jaanson laittoi olympiafinaalissa kaikkensa peliin, sai virolaiset liikuttumaan.
Mies piti uransa loppuun saakka hillityn linjansa. Hän ilmoitti ammatiurheilun lopettamisesta Pärnun soutukerhon varsin vaatimattomissa tiloissa - paikassa, jonne hän saapui äitinsä kanssa vuonna 1981 aloittamaan soutuharrastuksen.
(kuva täältä)
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Euro-kalkulointia
Aiemmin tässä kuussa kirjoitin, että kaikki virolaiset kotitaloudet saavat euro-laskimen. Tällä viikolla se tuli meidänkin postilaatikkoomme.
Aika paljon tätä on kritisoitu turhana valtion rahan haaskauksena enkä kyllä itsekään tiedä, onko tämä kaikkein tarpeellisin vempain. Kaikilla ihmisillä on taskussaan kännykkä, jossa on laskin, ja sitten on myös olemassa se yksi juttu, josta olen kuullut nimen "päässälaskutaito". Mutta siinä masiina pöydällä on kera euron tulosta kertovien esitteiden. Eihän laskinta viitsi esimerkiksi lompakossa kantaa, mutta ehkä sille jotain käyttöä löytyy.
Aika paljon tätä on kritisoitu turhana valtion rahan haaskauksena enkä kyllä itsekään tiedä, onko tämä kaikkein tarpeellisin vempain. Kaikilla ihmisillä on taskussaan kännykkä, jossa on laskin, ja sitten on myös olemassa se yksi juttu, josta olen kuullut nimen "päässälaskutaito". Mutta siinä masiina pöydällä on kera euron tulosta kertovien esitteiden. Eihän laskinta viitsi esimerkiksi lompakossa kantaa, mutta ehkä sille jotain käyttöä löytyy.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Kultasepällä
Jauhesammutin saatiin huollettua, ja nyt oli vuorossa etsiä kultaseppä, joka tekisi koruihin ja muistoesineisiin kaiverruksia käsin.
Mutta osasipa olla Tallinnan kokoisessa kaupungissa hankalaa löytää kultaseppää, joka moista tekisi! Koruliikkeitä ja kultaseppiä täällä on melkein joka kulmassa, mutta paikkoja, jotka tekisivät kaiverruksia käsin, olikin vain pari. Asian teki mutkikkaaksi se, että minulla oli kaiverrettavana pyöreämuotoisia asioita, joita ei voi asettaa kultaseppien masiinoihin, joilla he tekevät konekaiverruksia.
Kiersin Rocca al Maren ja Viru keskuksen koruliikkeet, ja lopulta Kaubamajan kultaseppä tiesi kertoa, että kaupungin ainoa käsin kaiverruksia tekevä kultaseppä löytyy vanhastakaupungista - yllätys yllätys - osoitteesta Kullassepa 3.
Siellä kävin ja homma onnistuikin. Nimien ja päivämäärien kaivertaminen neljään eri esineeseen maksoi yhteensä 250 kruunua (n. 16 e).
Mutta osasipa olla Tallinnan kokoisessa kaupungissa hankalaa löytää kultaseppää, joka moista tekisi! Koruliikkeitä ja kultaseppiä täällä on melkein joka kulmassa, mutta paikkoja, jotka tekisivät kaiverruksia käsin, olikin vain pari. Asian teki mutkikkaaksi se, että minulla oli kaiverrettavana pyöreämuotoisia asioita, joita ei voi asettaa kultaseppien masiinoihin, joilla he tekevät konekaiverruksia.
Kiersin Rocca al Maren ja Viru keskuksen koruliikkeet, ja lopulta Kaubamajan kultaseppä tiesi kertoa, että kaupungin ainoa käsin kaiverruksia tekevä kultaseppä löytyy vanhastakaupungista - yllätys yllätys - osoitteesta Kullassepa 3.
Siellä kävin ja homma onnistuikin. Nimien ja päivämäärien kaivertaminen neljään eri esineeseen maksoi yhteensä 250 kruunua (n. 16 e).
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Tätä keskustelua en olisi halunnut kuulla
Kävelin eilen Tallinnan keskustassa. Edelläni asteli joukko suomalaisia keski-ikäisiä miehiä, osin aika liikuttuneessa tilassa.
Jotenkin juutuin kävelemään heistä kahden perässä enkä voinut olla kuulematta, mistä miehet puhuivat.
Toinen miehistä taputteli toista olalle ja toisteli moneen kertaan niin rauhoittavasti kuin vain humalainen voi, kuinka "et ole tehnyt mitään väärää, sehän oli täysi-ikäinen, ole ihan huoleti, kaikki on ihan hyvin, se oli täysi-ikäinen".
Saavat herrat koota itsensä aika hyvin siihen mennessä, kun tilausmatkabussi kaartaa kotioven eteen.
Oksettaa vieläkin.
Jotenkin juutuin kävelemään heistä kahden perässä enkä voinut olla kuulematta, mistä miehet puhuivat.
Toinen miehistä taputteli toista olalle ja toisteli moneen kertaan niin rauhoittavasti kuin vain humalainen voi, kuinka "et ole tehnyt mitään väärää, sehän oli täysi-ikäinen, ole ihan huoleti, kaikki on ihan hyvin, se oli täysi-ikäinen".
Saavat herrat koota itsensä aika hyvin siihen mennessä, kun tilausmatkabussi kaartaa kotioven eteen.
Oksettaa vieläkin.
perjantai 12. marraskuuta 2010
Hälytys: hyvää asiakaspalvelua!
Tiedoksi vain: Tallinnan Tamrex-liikkeessä kohtasin pitkästä aikaa oikein miellyttävää ja nopeaa asiakaspalvelua.
Kävin muutama päivä sitten huollattamassa auton jauhesammutinta. Tamrexissa oli selvät sävelet, miellyttävä meininki ja odotellessa sai vielä juoda kupillisen kahvia. Hommaan kului 10 minuuttia ja 101 kruunua (n. 6,4 euroa).
Kävin muutama päivä sitten huollattamassa auton jauhesammutinta. Tamrexissa oli selvät sävelet, miellyttävä meininki ja odotellessa sai vielä juoda kupillisen kahvia. Hommaan kului 10 minuuttia ja 101 kruunua (n. 6,4 euroa).
Tää on niin tätä
Aina ei näissä arjen melskeissä tiedä, itkeäkö vai nauraa. Otetaan esimerkiksi äärimmäisyyslaji "kahden pikkulapsen äiti käy suihkussa".
- Äiti ottaa lapsensa mukaan ja sulkeutuu kylpyhuoneeseen ja laittaa oven lukkoon, jotta lapset eivät pääse karkaamaan sillä aikaa, kun äiti on suihkukopissa.
- Äiti nostaa kylppärin lattialta ikkunalaudalle vessaharjan, pesuaineet yms. asiat, joiden ei kuulu päätyä lapsen suuhun.
- Äiti menee suihkuun ja ehtii juuri kastella itsensä, kun havaitsee, että on unohtanut nostaa hammastahnatuubit pois esikoisen ulottuvilta. Esikoinen alkaa syödä hammastahnaa, ja vettä valuva äiti syöksyy pois suihkukopista.
- Kylppärin lattia kastuu em. episodissa melkoisesti, esikoinen istuu vesilätäkköön ja on varauduttava kaikkien vaatteiden vaihtoon.
- Äiti palaa suihkuun ja huutaa sieltä jatkuvia komentoja kopin ulkopuolelle: "Älä töni siskoa", "Älä työnnä sormia siskon suuhun", "Älä kaada vaipparoskista", "Älä paina vessanpöntön huuhtelunappia jatkuvasti". Kaikkea tätä tapahtuu kuitenkin koko ajan.
- Konttausikäinen tyhjentää vessan kaappien sisällön lattialle ja paukuttaa kaapin ovea innoissaan. Äiti toivoo, että sormet eivät jää väliin.
- Äiti katsoo, kuinka vessapaperirullia pyöritellään auki kylppärin lattialle.
- Kun äiti avaa suihkukopin oven tullakseen sieltä ulos, ovat lapset salamana kopin oven luona ja ehtivät kastella vaatteitaan lisää.
- Äiti pohtii, muistiko pestä hiuksiaan ja jos muisti, laittoiko hiuksiinsa sittenkin sampoon sijaan jalkojen kuorinta-ainetta.
Perheenlisäystä suunnittelevat: miettikää nyt vielä. Vaikka eihän näissä hommissa pääse tylsää olemaan.
- Äiti ottaa lapsensa mukaan ja sulkeutuu kylpyhuoneeseen ja laittaa oven lukkoon, jotta lapset eivät pääse karkaamaan sillä aikaa, kun äiti on suihkukopissa.
- Äiti nostaa kylppärin lattialta ikkunalaudalle vessaharjan, pesuaineet yms. asiat, joiden ei kuulu päätyä lapsen suuhun.
- Äiti menee suihkuun ja ehtii juuri kastella itsensä, kun havaitsee, että on unohtanut nostaa hammastahnatuubit pois esikoisen ulottuvilta. Esikoinen alkaa syödä hammastahnaa, ja vettä valuva äiti syöksyy pois suihkukopista.
- Kylppärin lattia kastuu em. episodissa melkoisesti, esikoinen istuu vesilätäkköön ja on varauduttava kaikkien vaatteiden vaihtoon.
- Äiti palaa suihkuun ja huutaa sieltä jatkuvia komentoja kopin ulkopuolelle: "Älä töni siskoa", "Älä työnnä sormia siskon suuhun", "Älä kaada vaipparoskista", "Älä paina vessanpöntön huuhtelunappia jatkuvasti". Kaikkea tätä tapahtuu kuitenkin koko ajan.
- Konttausikäinen tyhjentää vessan kaappien sisällön lattialle ja paukuttaa kaapin ovea innoissaan. Äiti toivoo, että sormet eivät jää väliin.
- Äiti katsoo, kuinka vessapaperirullia pyöritellään auki kylppärin lattialle.
- Kun äiti avaa suihkukopin oven tullakseen sieltä ulos, ovat lapset salamana kopin oven luona ja ehtivät kastella vaatteitaan lisää.
- Äiti pohtii, muistiko pestä hiuksiaan ja jos muisti, laittoiko hiuksiinsa sittenkin sampoon sijaan jalkojen kuorinta-ainetta.
Perheenlisäystä suunnittelevat: miettikää nyt vielä. Vaikka eihän näissä hommissa pääse tylsää olemaan.
torstai 11. marraskuuta 2010
Riemua lemmikkikaupan pojista
Pikkutyttönä ensimmäiset musiikkifanitukseni kohdistuivat brittibändi Pet Shop Boysiin. PSB:n levyt Behaviour ja Actually tutustuttivat minua brittipopin saloihin. Muistan kirjoittaneeni Ystäväni-kirjoihinkin, että lempilevyni on tuo Actually (näen lyijykynällä kirjoitetut tikkukirjaimet edelleen silmissäni).
Siksi olin tänään television ääressä suorastaan liikuttua, kun virolaisessa ajankohtaisohjelmassa Ringvaade alkoikin yhtäkkiä pyöriä PSB:n uusimman singlen, Togetherin, video. En ehtinyt nähdä ihan videon alkusekunteja ja ihmettelinkin, miksi ko. telkkariohjelmassa video näytetään. Kunnes yhtäkkiä tajusin, että video tapahtuu kovin tutun oloisissa maisemissa. Biisin minusta mahtavan positiivista henkeä huokuva video on kuvattu Tallinnassa. Huippua!
Että tässä nyt tapaatte ihmisen, kuka alkaa tyrskiä, kun tajuaa, että lapsuuden poppari-idolin ääni kuulostaa edelleen ihan samalta kuin 20 vuotta sitten. Kun ääni vielä yhdistyy nykyisiin asuinmaisemiin, on tunne-elämys taattu.
Videon löytää vaikka tältä PSB:n Facebook-sivulta.
Saanko lähteä diskoon, saanko, saanko?!
Siksi olin tänään television ääressä suorastaan liikuttua, kun virolaisessa ajankohtaisohjelmassa Ringvaade alkoikin yhtäkkiä pyöriä PSB:n uusimman singlen, Togetherin, video. En ehtinyt nähdä ihan videon alkusekunteja ja ihmettelinkin, miksi ko. telkkariohjelmassa video näytetään. Kunnes yhtäkkiä tajusin, että video tapahtuu kovin tutun oloisissa maisemissa. Biisin minusta mahtavan positiivista henkeä huokuva video on kuvattu Tallinnassa. Huippua!
Että tässä nyt tapaatte ihmisen, kuka alkaa tyrskiä, kun tajuaa, että lapsuuden poppari-idolin ääni kuulostaa edelleen ihan samalta kuin 20 vuotta sitten. Kun ääni vielä yhdistyy nykyisiin asuinmaisemiin, on tunne-elämys taattu.
Videon löytää vaikka tältä PSB:n Facebook-sivulta.
Saanko lähteä diskoon, saanko, saanko?!
Huippuarvosana Johdatus korkeakouluopintoihin -kurssista
Postimees-lehden eilisessä aliokirjoituksessa (vai onko se alio, jos on taitettu pääkirjoituksen sivuun?) oli kiinnostava aihe (huomatkaa yllättävä sanavalinta: "kiinnostava aihe". Ette varmaan ole koskaan moista täällä lukeneet! Joku päivä räväytän ja kirjoitan jostakin tosi tylsästä :D) (Ja nyt on tämän postauksen sulkeidenkäyttökiintiö täynnä).
Toimittaja Priit Pullerits kirjoittaa lyhyesti sanottuna siitä, kuinka nuori opiskelijapolvi kuvittelee itsestään vähän liikoja. Yliopistossa keskinkertaisia tenttituloksia tahkoava civis pitää itseään helposti turhan erinomaisena ja luottaa, että työnantaja ottaa hänet avosylin vastaan.
Järkytys onkin sitten melkoinen, kun työnantaja soittaa opinahjoon, siis yliopistoon, ja kysyy, kuinka hyvä opiskelija, sittemmin työnhakija, jollakin kurssilla oikein olikaan. Vaikka arvosana on saattanut olla ihan hyvä, tarkemmat tenttipistemäärät sitten näyttävätkin, että opiskelija oli 80 opiskelijasta vasta sijalla 59.
Koetan päästä asiaan. Yksi kysymys on tietysti se, ovatko julkiset tenttitulokset ja koulujen parhaimmuuslistaukset järkeviä ja tarpellisia.
Mutta itseäni hätkähdytti se tieto, että Virossa työnantaja voi soittaa yliopistoon ja kysellä lisätietoa opiskelijan opiskelumenestyksestä. Jutun kirjoittanut toimittaja Pullerits opettaa Tarton yliopistossa ja kertoo saaneensa lukuisia mainitun kaltaisia puheluita.
Olenko nyt ihan metsässä sanoessani, että Suomessa tuollaista ei taida tapahtua? En jaksa millään uskoa, että mahdollisia tulevia työnantajiani jaksaisi vähääkään kiinnostaa, olenko morfologian kurssilla ollut joukon alku- vai loppupäässä. Eihän ketään kiinnosta edes gradun arvosana.
Voisin kuvitella, että tällaista voisi olla kaupallisella tai teknisellä puolella. Työnantajaa saattaisi kiinnostaa, kuinka hyvin vaikkapa jotakin hyvin kapeaa erikoisalaa opiskellut diplomi-insinööri on suoriutunut syventävistä opinnoistaan. Tai en minä tiedä.
Onko jollakin parempaa tietoa?
****
Morfologian perusteista sain arvosanan 2-. Se oli se alin, jolla pääsi läpi. Muistan vieläkin suunnattoman helpotuksen tunteen opinahjon ilmoitustaulun ääressä. Tuo onkin ainoa tenttitulos, jonka muistan.
Toimittaja Priit Pullerits kirjoittaa lyhyesti sanottuna siitä, kuinka nuori opiskelijapolvi kuvittelee itsestään vähän liikoja. Yliopistossa keskinkertaisia tenttituloksia tahkoava civis pitää itseään helposti turhan erinomaisena ja luottaa, että työnantaja ottaa hänet avosylin vastaan.
Järkytys onkin sitten melkoinen, kun työnantaja soittaa opinahjoon, siis yliopistoon, ja kysyy, kuinka hyvä opiskelija, sittemmin työnhakija, jollakin kurssilla oikein olikaan. Vaikka arvosana on saattanut olla ihan hyvä, tarkemmat tenttipistemäärät sitten näyttävätkin, että opiskelija oli 80 opiskelijasta vasta sijalla 59.
Koetan päästä asiaan. Yksi kysymys on tietysti se, ovatko julkiset tenttitulokset ja koulujen parhaimmuuslistaukset järkeviä ja tarpellisia.
Mutta itseäni hätkähdytti se tieto, että Virossa työnantaja voi soittaa yliopistoon ja kysellä lisätietoa opiskelijan opiskelumenestyksestä. Jutun kirjoittanut toimittaja Pullerits opettaa Tarton yliopistossa ja kertoo saaneensa lukuisia mainitun kaltaisia puheluita.
Olenko nyt ihan metsässä sanoessani, että Suomessa tuollaista ei taida tapahtua? En jaksa millään uskoa, että mahdollisia tulevia työnantajiani jaksaisi vähääkään kiinnostaa, olenko morfologian kurssilla ollut joukon alku- vai loppupäässä. Eihän ketään kiinnosta edes gradun arvosana.
Voisin kuvitella, että tällaista voisi olla kaupallisella tai teknisellä puolella. Työnantajaa saattaisi kiinnostaa, kuinka hyvin vaikkapa jotakin hyvin kapeaa erikoisalaa opiskellut diplomi-insinööri on suoriutunut syventävistä opinnoistaan. Tai en minä tiedä.
Onko jollakin parempaa tietoa?
****
Morfologian perusteista sain arvosanan 2-. Se oli se alin, jolla pääsi läpi. Muistan vieläkin suunnattoman helpotuksen tunteen opinahjon ilmoitustaulun ääressä. Tuo onkin ainoa tenttitulos, jonka muistan.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Jos mua hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan
Niinhän se taitaa olla, että ihmiset hakeutuvat nykyään yhä enemmän todella pienten erikoisalojen pariin ja sellaisten ihmisten seuraan, jotka tekevät tismalleen samaa juttua kuin itsekin. Netissähän näitä viiteryhmiä piisaa.
Minäkin löysin eräästä blogista linkin ulkosuomalaisbloggaajien foorumin ja liityin jäseneksi.
Koska täällä Lahden takanakin saattaa jokunen ulkosuomalainen bloggaaja käväistä, niin tiedoksenne, että kohtalotovereita löytää Laukussa leipää ja piimää vaan -nimiseltä foorumilta.
Minäkin löysin eräästä blogista linkin ulkosuomalaisbloggaajien foorumin ja liityin jäseneksi.
Koska täällä Lahden takanakin saattaa jokunen ulkosuomalainen bloggaaja käväistä, niin tiedoksenne, että kohtalotovereita löytää Laukussa leipää ja piimää vaan -nimiseltä foorumilta.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Palat paikoilleen
Kauppareissulla heräteostoksena mukaan napattu Salama McQueen -palapeli osoittautui hitiksi. J osaa laittaa melkein kaikki 15 palaa paikoilleen.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Kommenttivastaukset ajan tasalle
Sitkeästi täällä blogissa jaksaa väkeä roikkua, vaikka vastaamiseni kommentteihin tulee aina noin kuukauden myöhässä - mikä on periaatteessa pieni blogistinen itsemurha. Kävin äsken läpi vastaamattomat kommentit, joten jospa nyt taas olisin suunnilleen ajan tasalla.
Lusikka soppaan -postauksesta heräsi lisäkysymys siitä, milloin mielipiteen esittämisen kokee tuputtamisena. Käykää kommentoimassa, jos siltä tuntuu.
Lusikka soppaan -postauksesta heräsi lisäkysymys siitä, milloin mielipiteen esittämisen kokee tuputtamisena. Käykää kommentoimassa, jos siltä tuntuu.
Pett-pannaria
Kotikeittiön kokeilut jännittävien uusien maitotuotteiden saralla jatkuvat. Huhtikuussa ihmeteltiin rjazenkaa, nyt vuorossa on pett.
Pettiä löysin lähikaupan maitotiskistä, jossa en ollut sitä aiemmin huomannut. Tutkailin pussia (sitä siis myydään kilon pussissa, kuten oikeastaan kaikkia maitotuotteita täällä) ja totesin, että en ymmärrä pett-sanaa enkä muutenkaan tiedä yhtään, mitä aine on - siispä ostetaan pois ja selvitetään.
Googlailun jälkeen selvisi, että pett on voin valmistuksen sivutuote. Tämä myynnissä oleva pett on hapatettua, joten se on maultaan ja koostumukseltaan aika lailla ohuen piimän kaltaista. Viron kielessä siitä käytetään myös sanaa "võipiim" eli voimaito.
Selvisi, että pettiä voi juoda piimän tavoin ja käyttää monenlaisissa leivonnaisissa. Minä tein pettistä pannukakun, josta kyllä tuli vähän pannukakku, koska se unohtui liian pitkäksi aikaa uuniin. Syötyä tuli kuitenkin.
Toki myös join lasillisen pettiä ja minusta se maistui ihan tavalliselta piimältä, oli vain juoksevampaa.
Ja kun ihminen aikansa ällistelee tuotetta ja miettii, mitähän tämä on suomeksi, kertoo internet tietysti vastauksen. Kirnupiimäähän se.
perjantai 5. marraskuuta 2010
Omena ei kauas puusta putoa
K sai tuliaisia Infinite Loopilta. T:n paidassa taas lukee "I visited the Mothership". Yhden sortin uskonlahko se on tuokin.
Uusi nettisivu Tallinnaan muuttaville
Jos olet muuttamassa Tallinnaan ja erityisesti jos olet nainen, kannattaa tutustua nettisivuihin www.suomettaret.ee.
Suomettaret on Tallinnassa ja muuallakin Virossa asuvien naisten yhteisö. Rennosti ja epämuodollisesti toimiva porukka on mainio viiteryhmä silloin, kun on muuttanut kaupunkiin ja kaipaa juttuseuraa toisista Tallinnassa asuvista suomalaisista.
Suomettaret tosiaan on naisten yhteisö, sillä kaupungissa asuu paljon aviopuolison työn takia kotona itsekseen lasten kanssa olevia naisia (hmm, kuulostaa jotenkin tutulta...), joille seura on tarpeen. Toki joukossa on paljon muitakin kuin kotiäitejä - yrittäjiä, opiskelijoita, eläkeläisiä ja eri pituisilla työkomennuksella olevia.
Uskaltanen sanoa, että tervetuloa joukkoon, jos tie on viemässä kohti Tallinnaa!
Suomettaret on Tallinnassa ja muuallakin Virossa asuvien naisten yhteisö. Rennosti ja epämuodollisesti toimiva porukka on mainio viiteryhmä silloin, kun on muuttanut kaupunkiin ja kaipaa juttuseuraa toisista Tallinnassa asuvista suomalaisista.
Suomettaret tosiaan on naisten yhteisö, sillä kaupungissa asuu paljon aviopuolison työn takia kotona itsekseen lasten kanssa olevia naisia (hmm, kuulostaa jotenkin tutulta...), joille seura on tarpeen. Toki joukossa on paljon muitakin kuin kotiäitejä - yrittäjiä, opiskelijoita, eläkeläisiä ja eri pituisilla työkomennuksella olevia.
Uskaltanen sanoa, että tervetuloa joukkoon, jos tie on viemässä kohti Tallinnaa!
torstai 4. marraskuuta 2010
Minkä muotoisena haluat uutisesi lukea?
Yksi suomalaisen ja virolaisen sanomalehtikerronnan suurimmista eroista on minun mielestäni se, että Virossa käytetään todella paljon kysymys-vastaus-muotoisia juttuja. Parin aukeaman henkilöhaastattelu saattaa kokonaisuudessaan olla kysymys-vastaus-mallia.
Suomessa sellaista näkee aika vähän, ja silloinkin useimmiten gallupin tyylisissä lyhyissä kyselyissä.
Minä en ole oikein koskaan lämmennyt kysymys-vastaus-asettelulle. En pidä siitä, että toimittaja tulee siinä niin selvästi esille. En minä hänen ajatuksiaan halua lukea, vaan haastateltavan.
En myöskään voi välttyä siltä ajatukselta, että kysymys-vastaus-muoto on jotenkin laiskan kirjoittajan tapa tehdä juttu. Haastattelutilanteessa vain nauha pyörimään ja keskustelun jälkeen sitten kirjoitetaan jutellut asiat paperille (okei, ei se nyt ihan noin kärjistetysti mene, mutta kuitenkin). Jään miettimään, eikö toimittaja osaa tehdä varsinaista työtään eli asian toimittamista, keskustelun pukemista tolkulliseen muotoon, kun asia pitää esittää pienissä pätkissä. Lisäksi olen niin tottunut lukemaan pitkiä tekstejä, että kysymys-vastaus-muotoinen teksti ärsyttää hyppelevyydessään silmää. Kaipaan laajempia kokonaisuuksia tekstiin.
Uusimmassa Suomen Lehdistö -lehdessä oli erinomaisen kiinnostava juttu "Uskalla kertoa uutinen", jossa haastateltiin Alma Median uutispäällikköä Markku Huotaria, joka kouluttaa almalaisia paremmiksi kirjoittajiksi.
Huotarin mukaan kysymys-vastaus-muoto palvelee paremmin internet-ajan ihmistä, joka tahtoo itse päästä tiedon lähteille. Huotarin mukaan ihmiset haluavat tietää, mitä toimittaja haastattelutilanteessa oikein kysyi. Huotarin mielestä sellaisille juttumuodoille on kysyntää, jossa jutun synty tuodaan avoimesti esille.
Pakko tunnustaa, että nämä ajatukset laittavat minut hieman tarkistamaan näkemyksiäni kysymys-vastaus-muotoilusta. Mutta millaisia juttuja arvon blogiväki haluaa lehdistä lukea? Erityisesti kiinnostaisi kuulla niiden mielipiteitä, jotka ovat tottuneet lukemaan lehtiä niin Suomessa kuin Virossa.
Suomessa sellaista näkee aika vähän, ja silloinkin useimmiten gallupin tyylisissä lyhyissä kyselyissä.
Minä en ole oikein koskaan lämmennyt kysymys-vastaus-asettelulle. En pidä siitä, että toimittaja tulee siinä niin selvästi esille. En minä hänen ajatuksiaan halua lukea, vaan haastateltavan.
En myöskään voi välttyä siltä ajatukselta, että kysymys-vastaus-muoto on jotenkin laiskan kirjoittajan tapa tehdä juttu. Haastattelutilanteessa vain nauha pyörimään ja keskustelun jälkeen sitten kirjoitetaan jutellut asiat paperille (okei, ei se nyt ihan noin kärjistetysti mene, mutta kuitenkin). Jään miettimään, eikö toimittaja osaa tehdä varsinaista työtään eli asian toimittamista, keskustelun pukemista tolkulliseen muotoon, kun asia pitää esittää pienissä pätkissä. Lisäksi olen niin tottunut lukemaan pitkiä tekstejä, että kysymys-vastaus-muotoinen teksti ärsyttää hyppelevyydessään silmää. Kaipaan laajempia kokonaisuuksia tekstiin.
Uusimmassa Suomen Lehdistö -lehdessä oli erinomaisen kiinnostava juttu "Uskalla kertoa uutinen", jossa haastateltiin Alma Median uutispäällikköä Markku Huotaria, joka kouluttaa almalaisia paremmiksi kirjoittajiksi.
Huotarin mukaan kysymys-vastaus-muoto palvelee paremmin internet-ajan ihmistä, joka tahtoo itse päästä tiedon lähteille. Huotarin mukaan ihmiset haluavat tietää, mitä toimittaja haastattelutilanteessa oikein kysyi. Huotarin mielestä sellaisille juttumuodoille on kysyntää, jossa jutun synty tuodaan avoimesti esille.
Pakko tunnustaa, että nämä ajatukset laittavat minut hieman tarkistamaan näkemyksiäni kysymys-vastaus-muotoilusta. Mutta millaisia juttuja arvon blogiväki haluaa lehdistä lukea? Erityisesti kiinnostaisi kuulla niiden mielipiteitä, jotka ovat tottuneet lukemaan lehtiä niin Suomessa kuin Virossa.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Kyselyn tulokset ynnä muuta blogiasiaa
Blogin oikeassa palkissa ollut, testimielessä sinne heitetty kysely on roikkunut siellä jo tovin. Käydäänpä lopulta käsiksi tuloksiin.
59 % teistä lukijoista ei siis tunne minua oikeassa elämässä. 36 % puolestaan tuntee ja 6 % miettii, että olenko mää ja kuka mun nimi on.
Kyselyyn vastasi 49 lukijaa. Taas kerran: miten teitä on niin paljon?!
Nämä tiedot paljastavat sen, että tänne blogiin on löytänyt tiensä enemmän minulle vieraita ihmisiä kuin tuttuja, mikä on hassua ja hauskaa. Kuten olen monesti todennut, ajattelin alkujaan, että kerron täällä kuulumiset vain sukulaisille ja kavereille, koska en uskonut, että ketään muuta voisi kiinnostaa, milloin poika on käynyt parturissa tai syönkö voileipäni lautaselta vai pöydältä.
Nyt poistan kyselyn sivulta. Sen sijaan uutena elementtinä tuonne oikeaan laitaan (rullailkaa vähän alemmas) tulee lista lukemistani blogeista. Toistaiseksi siinä näkyy vain muutama, mutta koetan lisäillä enemmän. Nyt siellä olevista blogeista voi lukea ulkosuomalaisen elosta Saksassa ja Viron Otepäällä sekä erään maailmanmatkaajan kuulumisia.
Suuressa blogimaailmassa kirjoittajat aina kyselevät, mistä aiheista lukijat haluaisivat lukea. Se on toisaalta aika turhaa hommaa, sillä blogia pitää ennen kaikkea itselleen eikä siinä silloin paljon paina, mitä lukijat haluavat. Jos jotakuta kiinnostaa, niin kiva. Jos taas ei, niin verkosta varmasti löytyy miljoonittain kiinnostavimpia sivuja. Blogi on siinä mielessä oiva paikka olla täydellisen itsekäs.
Mutta kysyn nyt kuitenkin: onko jotain aiheita, joista te haluaisitte kuulla? Onko esimerkiksi joitakin Viroon, virolaisiin, ulkosuomalaisuuteen, lapsiperhe-eloon tms. liittyviä asioita, joista haluaisitte kuulla puhtaan subjektiivisen näkemykseni?
59 % teistä lukijoista ei siis tunne minua oikeassa elämässä. 36 % puolestaan tuntee ja 6 % miettii, että olenko mää ja kuka mun nimi on.
Kyselyyn vastasi 49 lukijaa. Taas kerran: miten teitä on niin paljon?!
Nämä tiedot paljastavat sen, että tänne blogiin on löytänyt tiensä enemmän minulle vieraita ihmisiä kuin tuttuja, mikä on hassua ja hauskaa. Kuten olen monesti todennut, ajattelin alkujaan, että kerron täällä kuulumiset vain sukulaisille ja kavereille, koska en uskonut, että ketään muuta voisi kiinnostaa, milloin poika on käynyt parturissa tai syönkö voileipäni lautaselta vai pöydältä.
Nyt poistan kyselyn sivulta. Sen sijaan uutena elementtinä tuonne oikeaan laitaan (rullailkaa vähän alemmas) tulee lista lukemistani blogeista. Toistaiseksi siinä näkyy vain muutama, mutta koetan lisäillä enemmän. Nyt siellä olevista blogeista voi lukea ulkosuomalaisen elosta Saksassa ja Viron Otepäällä sekä erään maailmanmatkaajan kuulumisia.
Suuressa blogimaailmassa kirjoittajat aina kyselevät, mistä aiheista lukijat haluaisivat lukea. Se on toisaalta aika turhaa hommaa, sillä blogia pitää ennen kaikkea itselleen eikä siinä silloin paljon paina, mitä lukijat haluavat. Jos jotakuta kiinnostaa, niin kiva. Jos taas ei, niin verkosta varmasti löytyy miljoonittain kiinnostavimpia sivuja. Blogi on siinä mielessä oiva paikka olla täydellisen itsekäs.
Mutta kysyn nyt kuitenkin: onko jotain aiheita, joista te haluaisitte kuulla? Onko esimerkiksi joitakin Viroon, virolaisiin, ulkosuomalaisuuteen, lapsiperhe-eloon tms. liittyviä asioita, joista haluaisitte kuulla puhtaan subjektiivisen näkemykseni?
Tukka lattialla, elämä edessä
Esikoisemme nähneet tietävät, että hänellä on aina ollut melko pitkät kutrit. Kampaus on ollut mallia Jukolan veljekset: vaalea, kiharainen polkkatukka.
Ei ole enää. Lähdin pojan kanssa tänään musiikkileikkikoulusta ja matkalla parkkipaikalle tuli vastaan kampaamo. Ajattelin kokeilla tuuriani ja marssimme sisään kysymään, sattuisiko hiusten leikkaus onnistumaan saman tien. Meitä onnisti, ja paikalla ollut kampaajakin oli sen sortin naisihminen, joka ei jähmettynyt lapsiasiakkaan edessä.
Kotona olen koettanut välillä itse nyrhiä pojan tukkaa lyhyemmäksi, mutta tuloksena on aina ollut huutoa ja parkua. Nyt J istui kampaajan tuolissa rimpuilematta. Pieniä protesteja tilanne meinasi aiheuttaa, mutta niistä selvittiin juttelemalla.
Suurin harmi oli se, että tukkaa ei leikannutkaan apina, vaan ihan tavallinen täti. Olemme kotona laulaneet paljon Apina ja gorilla -laulua, jossa aasille neuvotaan tietä parturiin. Siitä J:n mieleen oli jäänyt, että parturissa hommat hoitaa apina. Nyt sain selittää, että apina oli lähtenyt ruokatauolle ja pyytänyt kampaamon tätiä leikkaamaan J:n tukan. Näin sitä taas lasta vedätettiin.
Minä meinasin alkaa parkua, kun kiharat tipahtelivat lattialle ja pienestä vauvastani kuoriutui iso leikki-ikäinen poika. Melkoisesti muutti kampaus pojan ulkonäköä.
Samalla koetin olla hermostumatta kampaajalle, joka toitotti moneen kertaan, kuinka J:lle nyt tehdään kunnollinen pojan tukka eikä mitään tyttökampausta. Maltoin mieleni enkä sanonut, että kyllä se lapsi on ollut ihan oikea poika siinä polkkatukassaankin.
Ei ole enää. Lähdin pojan kanssa tänään musiikkileikkikoulusta ja matkalla parkkipaikalle tuli vastaan kampaamo. Ajattelin kokeilla tuuriani ja marssimme sisään kysymään, sattuisiko hiusten leikkaus onnistumaan saman tien. Meitä onnisti, ja paikalla ollut kampaajakin oli sen sortin naisihminen, joka ei jähmettynyt lapsiasiakkaan edessä.
Kotona olen koettanut välillä itse nyrhiä pojan tukkaa lyhyemmäksi, mutta tuloksena on aina ollut huutoa ja parkua. Nyt J istui kampaajan tuolissa rimpuilematta. Pieniä protesteja tilanne meinasi aiheuttaa, mutta niistä selvittiin juttelemalla.
Suurin harmi oli se, että tukkaa ei leikannutkaan apina, vaan ihan tavallinen täti. Olemme kotona laulaneet paljon Apina ja gorilla -laulua, jossa aasille neuvotaan tietä parturiin. Siitä J:n mieleen oli jäänyt, että parturissa hommat hoitaa apina. Nyt sain selittää, että apina oli lähtenyt ruokatauolle ja pyytänyt kampaamon tätiä leikkaamaan J:n tukan. Näin sitä taas lasta vedätettiin.
Minä meinasin alkaa parkua, kun kiharat tipahtelivat lattialle ja pienestä vauvastani kuoriutui iso leikki-ikäinen poika. Melkoisesti muutti kampaus pojan ulkonäköä.
Samalla koetin olla hermostumatta kampaajalle, joka toitotti moneen kertaan, kuinka J:lle nyt tehdään kunnollinen pojan tukka eikä mitään tyttökampausta. Maltoin mieleni enkä sanonut, että kyllä se lapsi on ollut ihan oikea poika siinä polkkatukassaankin.
Ei ainoastaan leivästä
...vaan vähän myös lautasesta.
Suomen-reissulla tuli eräässä kyläpaikassa puhe leipälautasen käytöstä. Minun lapsuudenkodissani aamu- ja iltapalavoileivät tehtiin aina pöydän päällä, ilman leipälautasta. Lautasen käyttö kuului fiinimpiin hetkiin.
Kun T tuli kuvioihin, minun piti alkaa opetella lautasen käyttöä, sillä hänen perheessään lautasta oli käytetty aina. Sitä tosin olin jo saanut treenata asuessani Norjassa, jossa minulle irvailtiin, kun tein leipäni pöydällä.
Tätä sitten kavereiden kanssa mietittiin. Että onko Suomessa tavallisempaa tehdä voileivät pöydälle vai se, että käytetään lautasta? Me kallistuimme siihen näkemykseen, että suoraan pöydältä syönti on tavallisempaa.
Mitä sanoo blogiväki? Onko joukossa joku kulttuurihistorioitsija, joka on istunut jollakin suomalaisen ruokailuvälinehistorian kurssilla?
Entä sitten Virossa? Tajusin, että en ole täällä paikallisten luona kyläillessä sattunut saamaan tavallista voileipätarjoilua, joten en osaa sanoa, syödäänkö täällä lautaselta vai pöydältä. Virolaiset lukijat, miten on?
Suomen-reissulla tuli eräässä kyläpaikassa puhe leipälautasen käytöstä. Minun lapsuudenkodissani aamu- ja iltapalavoileivät tehtiin aina pöydän päällä, ilman leipälautasta. Lautasen käyttö kuului fiinimpiin hetkiin.
Kun T tuli kuvioihin, minun piti alkaa opetella lautasen käyttöä, sillä hänen perheessään lautasta oli käytetty aina. Sitä tosin olin jo saanut treenata asuessani Norjassa, jossa minulle irvailtiin, kun tein leipäni pöydällä.
Tätä sitten kavereiden kanssa mietittiin. Että onko Suomessa tavallisempaa tehdä voileivät pöydälle vai se, että käytetään lautasta? Me kallistuimme siihen näkemykseen, että suoraan pöydältä syönti on tavallisempaa.
Mitä sanoo blogiväki? Onko joukossa joku kulttuurihistorioitsija, joka on istunut jollakin suomalaisen ruokailuvälinehistorian kurssilla?
Entä sitten Virossa? Tajusin, että en ole täällä paikallisten luona kyläillessä sattunut saamaan tavallista voileipätarjoilua, joten en osaa sanoa, syödäänkö täällä lautaselta vai pöydältä. Virolaiset lukijat, miten on?
tiistai 2. marraskuuta 2010
Tallinna ennen ja nyt
Viimeisimmässä Eesti Ekspress -lehdessä oli mainio aukeamallinen kuvia Tallinnasta vuonna 1998 ja nyt.
Dan Mikkin -niminen tallinnalainen mies oli vuonna 1998 käynyt kuvaamassa kotikaupungissaan kohteita, joiden hän arveli olevan muuttumassa ja päätti, että vuonna 2010 hän käy kuvaamassa uudestaan samat paikat.
Ja kyllä on kaupunki muuttunut! Kun on asunut kaupungissa vasta alle kolme vuotta, on hurja nähdä, miten huimasti on 12 vuodessa tapahtunut. Kuvien perusteella en edes tuntisi joitakin nyt niin tuttuja kulmia.
Tuosta ylläolevasta linkistä pääsee EE:n juttuun ja sitä myöten muutamaan kuvapariin. Facebookin käyttäjät voivat etsiä ryhmän nimeltä Tosin ("tusina") ja katsella sieltä lisää otoksia.
Kuvaparit myös muistuttivat siitä, että aina pitäisi kuvata tavallista elinympäristöään ja muistaa laittaa ne kuvat talteen. Tuollaisista ennen-nyt-pareista on niin hauska bongata paikkoja, joissa on joskus käynyt. Vanha koulu, lempikahvila, kirjasto tai vaikka oma kotitalo voi päätyä ennemmin tai myöhemmin jyrän alle ja surullista on, jos siitä ei jää muistikuvaa konkreettisempaa muistoa.
Siinä paha, missä mainitaan: tätä kirjoittaessa tajuan, että mahtaakohan meillä olla yhtään kuvaa asunnosta, jossa Suomessa viimeksi asuimme?
Dan Mikkin -niminen tallinnalainen mies oli vuonna 1998 käynyt kuvaamassa kotikaupungissaan kohteita, joiden hän arveli olevan muuttumassa ja päätti, että vuonna 2010 hän käy kuvaamassa uudestaan samat paikat.
Ja kyllä on kaupunki muuttunut! Kun on asunut kaupungissa vasta alle kolme vuotta, on hurja nähdä, miten huimasti on 12 vuodessa tapahtunut. Kuvien perusteella en edes tuntisi joitakin nyt niin tuttuja kulmia.
Tuosta ylläolevasta linkistä pääsee EE:n juttuun ja sitä myöten muutamaan kuvapariin. Facebookin käyttäjät voivat etsiä ryhmän nimeltä Tosin ("tusina") ja katsella sieltä lisää otoksia.
Kuvaparit myös muistuttivat siitä, että aina pitäisi kuvata tavallista elinympäristöään ja muistaa laittaa ne kuvat talteen. Tuollaisista ennen-nyt-pareista on niin hauska bongata paikkoja, joissa on joskus käynyt. Vanha koulu, lempikahvila, kirjasto tai vaikka oma kotitalo voi päätyä ennemmin tai myöhemmin jyrän alle ja surullista on, jos siitä ei jää muistikuvaa konkreettisempaa muistoa.
Siinä paha, missä mainitaan: tätä kirjoittaessa tajuan, että mahtaakohan meillä olla yhtään kuvaa asunnosta, jossa Suomessa viimeksi asuimme?
Laskinta odotellessa
Eilen luin lehdestä, että jokaiseen virolaiseen talouteen toimitetaan lähiaikoina taskulaskimen näköinen vempain, jolla saa muuntaa kruunuhinnat euroiksi. Ja vaikkei vehjettä haluaisikaan, se toimitetaan joka tapauksessa. Valtio haluaa huolehtia, että jokaisella kotitaloudella on ainakin jokin taju euron kurssista.
Yksi euro on 15,6 Viron kruunua. Eurohinnat alkavat kaupoissa olla jo aika hyvin näkyvissä - ja minä huomaan, että asiat tuntuvat minusta eurohintojen myötä kalliimmilta. Kummallinen harha pääkopassa (vaikka euro jonkin verran hintoja voi oikeasti nostaakin).
Yksi euro on 15,6 Viron kruunua. Eurohinnat alkavat kaupoissa olla jo aika hyvin näkyvissä - ja minä huomaan, että asiat tuntuvat minusta eurohintojen myötä kalliimmilta. Kummallinen harha pääkopassa (vaikka euro jonkin verran hintoja voi oikeasti nostaakin).
maanantai 1. marraskuuta 2010
Täällä taas
Vieraita on kestitty, reissussa on käyty ja blogihiljaisuutta pidetty.
Suomessa käydessä huomioin seuraavia asioita:
- Ei koskaan enää laivalle syyslomaviikon päättävänä sunnuntaina. Tallink Superstar oli täydempi kuin koskaan ja olen sentään jo aika monta kertaa lahden yli suhannut.
- Kahvikupillisen hinta helsinkiläisessä kahvilassa ylittää kaikki järkevyyden rajat.
- Kun elää ynseähkön viestinnän maassa, suomalainen leppoisa asiakaspalvelu osaa yllättää positiivisesti. Ei, tämä ei ole vitsi. Eron tosiaan huomaa.
- Ihmiset, muistakaa tämä: suomalaiset sanomalehdet ja muutkin lehdet ovat pääosin tosi hyviä. Olin suorastaan liikuttunut, kun sain majapaikassani käsiini sunnuntain Hesarin. Paljon luettavaa, hienoja kuvia, komeaa taittoa. Aah.
- Viikko reissua yksin lasten kanssa, kolme eri yöpaikkaa = minun maksimini. Juurikaan enempää en jaksaisi. Tai jaksan sitten, kun K herää vähemmän kuin viisi kertaa yössä. Mutta kivaa oli, suuri kiitos kaikille majoittajille, muonittajille ja muuten vain tavatuille!
Suomessa käydessä huomioin seuraavia asioita:
- Ei koskaan enää laivalle syyslomaviikon päättävänä sunnuntaina. Tallink Superstar oli täydempi kuin koskaan ja olen sentään jo aika monta kertaa lahden yli suhannut.
- Kahvikupillisen hinta helsinkiläisessä kahvilassa ylittää kaikki järkevyyden rajat.
- Kun elää ynseähkön viestinnän maassa, suomalainen leppoisa asiakaspalvelu osaa yllättää positiivisesti. Ei, tämä ei ole vitsi. Eron tosiaan huomaa.
- Ihmiset, muistakaa tämä: suomalaiset sanomalehdet ja muutkin lehdet ovat pääosin tosi hyviä. Olin suorastaan liikuttunut, kun sain majapaikassani käsiini sunnuntain Hesarin. Paljon luettavaa, hienoja kuvia, komeaa taittoa. Aah.
- Viikko reissua yksin lasten kanssa, kolme eri yöpaikkaa = minun maksimini. Juurikaan enempää en jaksaisi. Tai jaksan sitten, kun K herää vähemmän kuin viisi kertaa yössä. Mutta kivaa oli, suuri kiitos kaikille majoittajille, muonittajille ja muuten vain tavatuille!
torstai 21. lokakuuta 2010
Unelmien pysäköintiautomaatti
Hah, hieman oli eilen naurussa pitelemistä erään pysäköintiautomaatin luona. Laitoin ensin koneeseen pari seteliä ja sitten pitikin siirtyä kolikoihin.
Kone kuitenkin sylkäisi saman tien kolikot toisesta reiästä ulos. Jostakin syystä kolikon käynti koneessa kuitenkin lisäsi parkkiaikaa. Tuijotin vehjettä hölmistyneenä, kokeilin uudestaan ja sitten aloin hihitellen käyttää samaa kolikkoa uudestaan ja uudestaan koneessa. Vähänkö olen kriminaali!
Tästä tulee mieleen kohdalleni kerran opiskeluaikoina sattunut onni. Ostin kampuksen kopioautomaatteihin sopivan kopiokortin. Tuolla kertaa ostamani kortti taisi olla muistaakseni 250 kopion läpyskä.
Ällistys oli sitä suurempi, kun ensi kertaa koneen automaattiin laittaessani kone näytti, että kopioita saa kortilla ottaa jotakin 3 000 kappaletta (en muista enää määrää, mutta tuhansia se oli). Tällä ihmekortilla höylättiin sittemmin muun muassa ahkerasti nuotteja eräälle kahdeksanhenkiselle a cappella -lauluyhtyeelle. Luulenpa, että kortti pyörii edelleenkin jossain laatikon pohjalla, sillä ehdin valmistua ennen kuin ehdin koko kortin käyttää.
Kone kuitenkin sylkäisi saman tien kolikot toisesta reiästä ulos. Jostakin syystä kolikon käynti koneessa kuitenkin lisäsi parkkiaikaa. Tuijotin vehjettä hölmistyneenä, kokeilin uudestaan ja sitten aloin hihitellen käyttää samaa kolikkoa uudestaan ja uudestaan koneessa. Vähänkö olen kriminaali!
Tästä tulee mieleen kohdalleni kerran opiskeluaikoina sattunut onni. Ostin kampuksen kopioautomaatteihin sopivan kopiokortin. Tuolla kertaa ostamani kortti taisi olla muistaakseni 250 kopion läpyskä.
Ällistys oli sitä suurempi, kun ensi kertaa koneen automaattiin laittaessani kone näytti, että kopioita saa kortilla ottaa jotakin 3 000 kappaletta (en muista enää määrää, mutta tuhansia se oli). Tällä ihmekortilla höylättiin sittemmin muun muassa ahkerasti nuotteja eräälle kahdeksanhenkiselle a cappella -lauluyhtyeelle. Luulenpa, että kortti pyörii edelleenkin jossain laatikon pohjalla, sillä ehdin valmistua ennen kuin ehdin koko kortin käyttää.
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Lusikka soppaan
Ulkosuomalaisena sitä odottaisi, että suurimmat kulttuurisokit koskisivat uutta kotimaata.
Mutta viime aikojen suurin kulttuurisäikähdys liittyy ilman muuta syntymämaahan Suomeen. Olen ällistyneenä huomannut, että raukoilla rajoilla on asunut kanssani ihmisiä, joiden kanssa minulla on yhteistä luultavasti vain kansallisuus. Kuinka voikin samassa kansassa ja samassa kulttuuriperimässä kasvaneilla ihmisillä olla niin täysin eri planeetoilta olevat maailmankatsomukset?
Se jumala, jonka kanssa minä koetan olla väleissä, ei ole vähääkään kiinnostunut siitä, mitä ihmiset makuuhuoneessaan tekevät. Hän vain toteaa, että asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Eletään ihmisiksi, välitetään toisista, annetaan kanssaihmisten olla ja elää niin kuin haluavat eikä varsinkaan hakata Raamatulla tai millään muullakaan pyhällä kirjalla päähän.
Samainen jumala luultavasti lainaa tällä hetkellä Kekkosta ja takoo otsaansa seinään hokien "s---tanan tunarit", sen verran harmia "kristilliset" "demokraatit" ovat hänen bisneksilleen tehneet.
Mutta eipä meillä taida Räsäsen ja kumppaneiden kanssa sama jumala ollakaan.
****
Minulla on näköjään meneillään jokin käytä-vanhoja-sanontaklassikoita-kausi. Mitäpä sitä pyörää uudestaan keksimään, jos kerran vanhakin hyvin rullaa.
Mutta viime aikojen suurin kulttuurisäikähdys liittyy ilman muuta syntymämaahan Suomeen. Olen ällistyneenä huomannut, että raukoilla rajoilla on asunut kanssani ihmisiä, joiden kanssa minulla on yhteistä luultavasti vain kansallisuus. Kuinka voikin samassa kansassa ja samassa kulttuuriperimässä kasvaneilla ihmisillä olla niin täysin eri planeetoilta olevat maailmankatsomukset?
Se jumala, jonka kanssa minä koetan olla väleissä, ei ole vähääkään kiinnostunut siitä, mitä ihmiset makuuhuoneessaan tekevät. Hän vain toteaa, että asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Eletään ihmisiksi, välitetään toisista, annetaan kanssaihmisten olla ja elää niin kuin haluavat eikä varsinkaan hakata Raamatulla tai millään muullakaan pyhällä kirjalla päähän.
Samainen jumala luultavasti lainaa tällä hetkellä Kekkosta ja takoo otsaansa seinään hokien "s---tanan tunarit", sen verran harmia "kristilliset" "demokraatit" ovat hänen bisneksilleen tehneet.
Mutta eipä meillä taida Räsäsen ja kumppaneiden kanssa sama jumala ollakaan.
****
Minulla on näköjään meneillään jokin käytä-vanhoja-sanontaklassikoita-kausi. Mitäpä sitä pyörää uudestaan keksimään, jos kerran vanhakin hyvin rullaa.
tiistai 19. lokakuuta 2010
Aikakirjaus
Tänään vastuullisten vanhempien arkiaskareet keskeytyivät eteisestä kuuluvaan säikähtäneeseen huutoon. Säntäsimme katsomaan.
Löysimme neiti K:n kaatuneena portaikosta. Kaatuminen on ihan tavallista, mutta portaissa kaatuminen hänen tapauksessaan ei. Tyttö oli lähtenyt ensimmäistä kertaa kiipeämään itse ylöspäin, isoveljen perässä tietysti. Jossakin kolmannen ja neljännen rapun tietämillä lupaavasti alkanut matkanteko katkesi. Onneksi mitään ei sattunut.
Vähän myöhemmin illalla lähdettiin sitten yhdessä koittamaan, miten niissä portaissa edetään. K nähtävästi tuumasi väinölinnamaisesti, että mennäänpäs tuosta portaista ylös niin että heilahtaa ja kiipesi saman tien yläkertaan asti ilman mainittavia ongelmia. Takana tullut äiti pelasti muutaman horjahduksen, mutta muutoin tytär kiipesi portaat ongelmitta.
Tässä kohtaa isä komennettiin kaivamaan akkuporakone esiin, säätämään pinnasängyn pohja lopultakin matalimpaan asentoon ja kaivamaan autotallista turvaportit portaikon alku- ja loppupäähän.
Onko sen pakko kehittyä ihan noin nopeasti?
Löysimme neiti K:n kaatuneena portaikosta. Kaatuminen on ihan tavallista, mutta portaissa kaatuminen hänen tapauksessaan ei. Tyttö oli lähtenyt ensimmäistä kertaa kiipeämään itse ylöspäin, isoveljen perässä tietysti. Jossakin kolmannen ja neljännen rapun tietämillä lupaavasti alkanut matkanteko katkesi. Onneksi mitään ei sattunut.
Vähän myöhemmin illalla lähdettiin sitten yhdessä koittamaan, miten niissä portaissa edetään. K nähtävästi tuumasi väinölinnamaisesti, että mennäänpäs tuosta portaista ylös niin että heilahtaa ja kiipesi saman tien yläkertaan asti ilman mainittavia ongelmia. Takana tullut äiti pelasti muutaman horjahduksen, mutta muutoin tytär kiipesi portaat ongelmitta.
Tässä kohtaa isä komennettiin kaivamaan akkuporakone esiin, säätämään pinnasängyn pohja lopultakin matalimpaan asentoon ja kaivamaan autotallista turvaportit portaikon alku- ja loppupäähän.
Onko sen pakko kehittyä ihan noin nopeasti?
Klementiini-tukiryhmä
Hei, olen S ja olen mandariiniriippuvainen.
Se alkoi jo kun olin ihan pieni. Talven tullen meille ostettiin aina paljon mandariineja ja aloin pitää niistä kovasti. Joulun aikaan perheessämme kului keltaisia hedelmiä useita laatikollisia.
Nyt aikuisena ostan itse talvisin hyvin paljon mandariineja. Voin ostaa parin kilon pussin kaupasta ja syödä sen lähes kokonaan yhdeltä istumalta. Kun kerran aloitan, en pysty lopettamaan niiden syömistä. Se vain tuntuu hyvältä ja oikealta. Pitäisikö minun huolestua?
Syön mandariineja niin paljon, että tunnistan laadukkaan tuotteen helposti. Hypistelen hedelmiä kaupassa, tunnustelen kuorta ja tiedän täsmälleen, millaisessa hedelmässä on siemeniä tai mitkä mandariinit ovat ärsyttävän kuivia syötäväksi. En juuri koskaan erehdy. Eikö tämä ole vähän, hmmm, omituista?
Pelkään, että tartutan tämä lapsiini. Esikoinen ei kyllä näistä hedelmistä pidä, mutta nuorempi tuntuu innostuvan niistä kovasti. Tämä hieman arveluttaa, sillä olen huomannut, että tätä samaa riippuvuutta on sukulaisissani. Onko mandariiniriippuvuus geeneissä?
Olenko hullu? Mistä voin hakea apua? Muutunko keltaiseksi?
Kiitos kun kuuntelitte. Toivottavasti tarinastani on apua mahdollisille muille kaltaisilleni. Ette ole yksin!
Se alkoi jo kun olin ihan pieni. Talven tullen meille ostettiin aina paljon mandariineja ja aloin pitää niistä kovasti. Joulun aikaan perheessämme kului keltaisia hedelmiä useita laatikollisia.
Nyt aikuisena ostan itse talvisin hyvin paljon mandariineja. Voin ostaa parin kilon pussin kaupasta ja syödä sen lähes kokonaan yhdeltä istumalta. Kun kerran aloitan, en pysty lopettamaan niiden syömistä. Se vain tuntuu hyvältä ja oikealta. Pitäisikö minun huolestua?
Syön mandariineja niin paljon, että tunnistan laadukkaan tuotteen helposti. Hypistelen hedelmiä kaupassa, tunnustelen kuorta ja tiedän täsmälleen, millaisessa hedelmässä on siemeniä tai mitkä mandariinit ovat ärsyttävän kuivia syötäväksi. En juuri koskaan erehdy. Eikö tämä ole vähän, hmmm, omituista?
Pelkään, että tartutan tämä lapsiini. Esikoinen ei kyllä näistä hedelmistä pidä, mutta nuorempi tuntuu innostuvan niistä kovasti. Tämä hieman arveluttaa, sillä olen huomannut, että tätä samaa riippuvuutta on sukulaisissani. Onko mandariiniriippuvuus geeneissä?
Olenko hullu? Mistä voin hakea apua? Muutunko keltaiseksi?
Kiitos kun kuuntelitte. Toivottavasti tarinastani on apua mahdollisille muille kaltaisilleni. Ette ole yksin!
perjantai 15. lokakuuta 2010
Hobittien jäljille ja traktorien urille
Ken haluaa seurata taatusti kiinnostavaa ja hyvin kirjoitettua matkakertomusta Uuteen-Seelantiin, voi laittaa seurantalistaansa linkin Sinne ja takaisin -blogiin.
Maapallon toiselle puolelle lähtijä on meille hyvin tuttu, joten Lahden takanakin seurataan edesottamuksia tiiviisti.
Ja samaan syssyyn toinenkin vinkki. Jos Turun seudulla oleilevat eivät tiedä, mitä tehdä huomenna lauantai-iltana, löytyy ratkaisu tästä: Slavonic Tractorin levynjulkistuskonsertti on Akatemiatalon juhlasalissa klo 17.00. Ymmärtääkseni hieman vitsinä aikanaan perustettu lauluyhtye on nykyisin huipputasokas ja voittaa kaikki kisat, mihin menee. Lisäksi naiset ovat muutenkin ihan parhaita.
Maapallon toiselle puolelle lähtijä on meille hyvin tuttu, joten Lahden takanakin seurataan edesottamuksia tiiviisti.
Ja samaan syssyyn toinenkin vinkki. Jos Turun seudulla oleilevat eivät tiedä, mitä tehdä huomenna lauantai-iltana, löytyy ratkaisu tästä: Slavonic Tractorin levynjulkistuskonsertti on Akatemiatalon juhlasalissa klo 17.00. Ymmärtääkseni hieman vitsinä aikanaan perustettu lauluyhtye on nykyisin huipputasokas ja voittaa kaikki kisat, mihin menee. Lisäksi naiset ovat muutenkin ihan parhaita.
Ilmaista hupia
Tallinnan pääkirjastossa, hienossa vaaleanpunaisessa vanhassa kivitalossa Vapauden aukion nurkalla, olen käynyt paljon itsekseni, mutta vasta tänään selvisin sinne yhdessä lasten kanssa. Sillä onhan sielläkin toki oma lastenosastonsa, jonka arvelin J:tä kiinnostavan.
Ja kiinnostihan se. Vietimme kirjastossa pitkän tovin kaikenlaista lueskellen. J:n mielestä hienointa taisi olla pieni lukunurkka, jossa isoilla tyynyillä ja patjoilla köllötellen sai lukea kirjoja ja lehtiä. Äiti tosin meinasi nukahtaa Fatboy-tyynyille. Mikä parasta, lastenlehtien hyllystä löytyi Salama McQueen -lehtiä, joita hartaasti tavasimme.
Itse pohdiskelin, mitä tehdä vironkielisten kirjojen kanssa. Kun kerran kirjastossa ollaan, niin lukea pitää. Mutta samalla olen sitä mieltä, että tankero-ääntämykselläni ei olisi järjellistä pojalle kirjoja viroksi lukea. Toisaalta simultaanitulkkauskin on kömpelöä. Tänään päädyttiinkin enemmän katselemaan kuvakirjoja ja tutustumaan paikkoihin. No, ehkä otan asian liian vakavasti. Tärkeintä on se, että kirjasto tulee tutuksi ja tärkeäksi ja siellä on lasten mielestä kiva käydä.
Valitettavasti muutoin positiiviseen asiaan on pakko liittää vähän märinää. Kirjastoon pääseminen on nimittäin vaunujen kanssa todella hankalaa ja pyörätuolilla kulkijalle uskoakseni täysin mahdotonta. Kirjaston ulko-ovelle on ensin kadulta muutama porrasaskelma, ilman luiskaa. Oven takana on eteinen, jossa pitää nousta jyrkkä portaikko varsinaiseen eteiseen. Siinä on luiska kärryille, mutta jyrkkyys ja ahtaus tekee liikkumisesta hankalan. Yksinäinen pyörätuolin käyttäjä ei taatusti selviäisi siitä. Esteetön Tallinna on vielä aika kaukainen haave, kun kirjaston kaltaiseen peruspalveluunkin on noin työläs päästä.
torstai 14. lokakuuta 2010
Suuri blogikysely!
Twitter lähti, mutta testataanpa vaihteeksi näitä Bloggerin omia vimpaimia.
Huvin vuoksi oikeassa palkissa yhteiskunnallisesti merkittävä kysely. Laita rasti ruutuun! Voin sitten tehdä vastauksista armotonta nelikenttäanalyysiä ja pohtia paikkaani sosiaalisessa verkostossani.
Nyt to-del-la-kin nukkumaan, juttu huononee.
Huvin vuoksi oikeassa palkissa yhteiskunnallisesti merkittävä kysely. Laita rasti ruutuun! Voin sitten tehdä vastauksista armotonta nelikenttäanalyysiä ja pohtia paikkaani sosiaalisessa verkostossani.
Nyt to-del-la-kin nukkumaan, juttu huononee.
Oikea elämä yllätti bloggaajan
Syksy on tuonut mukanaan pientä muutosta arkeen ja sen myötä ajankäyttöön. Kummankin lapsen kanssa käydään nyt musiikkileikkikoulussa (edelleen erinomainen Meero), tulin hankkineeksi sen aiemmin tuskailemani kuntokeskuksen jäsenkortin ja hyvin maltillisesti olen myös aloitellut kodin ulkopuoliseen työhön liittyviä asioita.
Tästä johtuen huomaan, että on tämä blogissa notkuminenkin jäänyt vähemmäksi, mikä sinällään on oikein ja kohtuullista. Ehkä voisi vaihteeksi panostaa irl-elämään. Aion ottaa tuon Twitter-linkinkin tuolta oikeasta palkista pois. Ei kokeilusta mitään tullut, mutta onpahan testattu. Sosiaalisen median härpäkkeiden pointti on siinä, että niitä pitäisi päivittää säännöllisesti. Jos sitä ei saa aikaiseksi, on hommaa aika turha käyttää.
Haa, on muuten jännä huomata, että kaupallisten toimijoidenkin puolella näitä ulkosuomalaisten blogeja seurataan. Olen saanut viime aikoina pari yhteydenottoa, joissa minun on toivottu mainostavan niin erästä matkailuun liittyvää nettisivustoa kuin televisiokanavapalveluakin. Ja joskus aiemminkin tuli joku, jota en enää muista.
Olen hyvin vähän bisnesihminen, mutta sen tajuan, että jos kaupallinen toimija haluaa minun tekevän jotakin, niin minun pitäisi saada siitä jotakin vastineeksi. Hyvää hyvyyttäni en laita tänne yhtään linkkiä (paitsi tietysti nuo kaikki oikean palkin linkit, jotka olen itse valinnut), varsinkaan, kun en edes tuotetta tunne.
Vaan koittakaahan pysyä pystyssä loppuviikon myrskyissä ja tyrskyissä! Täällä tuulee tällä hetkellä niin kovaa, että tuntuu kuin ikkunat tulisivat sisään. Tehoa lisäävät välillä tulevat raekuurot.
Nyt hampaita tekevän tyttären viereen pötköttämään. Tai siis huolehtimaan, ettei hän öisissä seikkailuissaan tippuisi taas sängystä kuten viime yönä...
Tästä johtuen huomaan, että on tämä blogissa notkuminenkin jäänyt vähemmäksi, mikä sinällään on oikein ja kohtuullista. Ehkä voisi vaihteeksi panostaa irl-elämään. Aion ottaa tuon Twitter-linkinkin tuolta oikeasta palkista pois. Ei kokeilusta mitään tullut, mutta onpahan testattu. Sosiaalisen median härpäkkeiden pointti on siinä, että niitä pitäisi päivittää säännöllisesti. Jos sitä ei saa aikaiseksi, on hommaa aika turha käyttää.
Haa, on muuten jännä huomata, että kaupallisten toimijoidenkin puolella näitä ulkosuomalaisten blogeja seurataan. Olen saanut viime aikoina pari yhteydenottoa, joissa minun on toivottu mainostavan niin erästä matkailuun liittyvää nettisivustoa kuin televisiokanavapalveluakin. Ja joskus aiemminkin tuli joku, jota en enää muista.
Olen hyvin vähän bisnesihminen, mutta sen tajuan, että jos kaupallinen toimija haluaa minun tekevän jotakin, niin minun pitäisi saada siitä jotakin vastineeksi. Hyvää hyvyyttäni en laita tänne yhtään linkkiä (paitsi tietysti nuo kaikki oikean palkin linkit, jotka olen itse valinnut), varsinkaan, kun en edes tuotetta tunne.
Vaan koittakaahan pysyä pystyssä loppuviikon myrskyissä ja tyrskyissä! Täällä tuulee tällä hetkellä niin kovaa, että tuntuu kuin ikkunat tulisivat sisään. Tehoa lisäävät välillä tulevat raekuurot.
Nyt hampaita tekevän tyttären viereen pötköttämään. Tai siis huolehtimaan, ettei hän öisissä seikkailuissaan tippuisi taas sängystä kuten viime yönä...
maanantai 11. lokakuuta 2010
Neiti K, 9 kuukautta
Tyttärellä on tänään merkkipäivä. Seuraa pieni tilannekatsaus.
Yhdeksän kuukauden iässä preili
- nousee jämäkästi seisomaan tukea vasten ja kävelee tukea vasten
- konttaa vauhdilla ja haaveilee portaiden juurella ylös kiipeämisestä
- istuu yleensä "merenneitomaisesti", eli irrottaa yleensä vain toisen käden lattiasta
- syö hyvin ja kaikkea. Kananmunaa lukuun ottamatta kaikkia ruoka-aineita on maistettu.
- on päiväjärjestyksessään hyvin säännöllinen. Aamuisin voi oikeastaan tarkistaa kellonsa sen mukaan, miten tytär herää. Se tapahtuu klo 7.15. Ekat päiväunet koittavat klo 10 ja kestävät kaksi tuntia. Toiset päikkärit alkavat n. klo 16 ja kestävät tunnin, puolitoista.
- pitää vanhempansa hereillä öisin. Huutamista ei ole, mutta jatkuvaa heräilyä (5-10 kertaa yössä), sängyssä seisomista ja konttaamista ja touhua, joka tavallisesti rauhoittuu imetykseen. Kahden tunnin yhtäjaksoinen uni on aina iloinen yllätys.
- mölyää. K:lla on kamalan läpitunkeva ääni, kun hän alkaa selittää jotain.
- on tosi hyväntuulinen, niin kuin on ollut aina. Kun vanhemmat ovat muistaneet huolehtia ruokkimisesta ja unensaannista, on K:lla pääosin aina hyvä meininki.
- palvoo isoveljeään. J:n perässä mennään mihin tahansa.
- on pissannut kolme kertaa pottaan.
- osaa jo tehdä jäynää. Kun tyttöä hätistää kauempaa pois kielletyn asian kimpusta, homma yleensä jatkuu. Kun sitten lähtee kohti nostamaan häntä pois touhun äärestä, K lähtee hurjaa vauhtia konttaamaan karkuun, naurusta kiljuen.
Yhdeksän kuukauden iässä preili
- nousee jämäkästi seisomaan tukea vasten ja kävelee tukea vasten
- konttaa vauhdilla ja haaveilee portaiden juurella ylös kiipeämisestä
- istuu yleensä "merenneitomaisesti", eli irrottaa yleensä vain toisen käden lattiasta
- syö hyvin ja kaikkea. Kananmunaa lukuun ottamatta kaikkia ruoka-aineita on maistettu.
- on päiväjärjestyksessään hyvin säännöllinen. Aamuisin voi oikeastaan tarkistaa kellonsa sen mukaan, miten tytär herää. Se tapahtuu klo 7.15. Ekat päiväunet koittavat klo 10 ja kestävät kaksi tuntia. Toiset päikkärit alkavat n. klo 16 ja kestävät tunnin, puolitoista.
- pitää vanhempansa hereillä öisin. Huutamista ei ole, mutta jatkuvaa heräilyä (5-10 kertaa yössä), sängyssä seisomista ja konttaamista ja touhua, joka tavallisesti rauhoittuu imetykseen. Kahden tunnin yhtäjaksoinen uni on aina iloinen yllätys.
- mölyää. K:lla on kamalan läpitunkeva ääni, kun hän alkaa selittää jotain.
- on tosi hyväntuulinen, niin kuin on ollut aina. Kun vanhemmat ovat muistaneet huolehtia ruokkimisesta ja unensaannista, on K:lla pääosin aina hyvä meininki.
- palvoo isoveljeään. J:n perässä mennään mihin tahansa.
- on pissannut kolme kertaa pottaan.
- osaa jo tehdä jäynää. Kun tyttöä hätistää kauempaa pois kielletyn asian kimpusta, homma yleensä jatkuu. Kun sitten lähtee kohti nostamaan häntä pois touhun äärestä, K lähtee hurjaa vauhtia konttaamaan karkuun, naurusta kiljuen.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Siili menee lypsylle
Hups, mihin tämä viikko humahti! Onpa ollut vauhdikkaita ja kaikenlaisen touhun täyttämiä päivä - eikä siinä mitään, kiva, että ei ole tylsää.
Tänä aamuna pakkasin taas lapset torireissua varten. Lopputulema olikin yli kaksi tuntia kestänyt Nõmme-retki, joista torilla taidettiin olla vartti. Aina jaksan Nõmmen kaupunginosan mainita, mutta minusta se vain on niin herttainen. Käväisimme aamukahvilla Kook ja Köök -kahvilassa, löydettiin lastenvaatekaupasta J:lle sopiva pipo (kyllä, kaikki liikkeet ovat auki sunnuntaiaamupäivällä) ja ihmeteltiin hauskaa naishahmoista patsasta kastelukannun muotoisine suihkulähteineen.
Torilla päätin lopultakin mennä maitokauppaan. Siis todellakin kauppaan, jossa myydään vain maitoa suoraan tuottajan maitotankin hanasta. Näitä maidon suoramyyntipisteitä on täkäläisillä toreilla varmaan kaikilla ja olen nähnyt, että ihmiset sinne omien tyhjien maitoastioidensa kanssa menevät. Itse vain en ole saanut aikaiseksi.
Nyt menin ja aloin jutella myyjätädin kanssa, mistä hommassa oikein on kysymys. Hänellä tosiaan oli asianmukaisessa kylmätankissa ihan sitä itseään, täysin käsittelemätöntä tilamaitoa suoraan lehmän utareista. Kysyi, haluanko maistaa lasillisen ja toki halusin. Aah, se oli hyvää!
Juttelumme ohessa asiakkaita tuli ja meni. Eräs rouva kauhisteli Suomen maitotilannetta. Hänen mukaansa ainoa maito, jota Suomessa voi juoda, on punainen maito, ja sitäkin vain vaivoin. Rouva sanoi joskus maistaneensa vähärasvaisempia suomalaismaitoja ja sanoi, että häntä ne alkoivat oksettaa: "Eihän se ollut maitoa!"
En nyt varsinaisesti voi olla rouvan kanssa eri mieltä. Kun meijereitä Suomessa on enää muutama, maito kulkee ensin autossa tolkuttomia matkoja. Meijerissä maidolle sitten tehdään tuhannen erilaista käsittelyä, ettei vain olisi rasvaa ja laktooseja, minkä jälkeen juoma kuljetetaan takaisin satojen kilometrien päähän kauppoihin. Kyllähän siinä maidon kaltainen valmiste syntyy. Ja kansa piereskelee laktoosi-intoleransseissaan.
En minä voi asiassa jeesustella, yhtä lailla olen Valion rasvattomia maitotonkanpesuvesiä juonut. Mutta tuolla torilla taas aloin ajatella, että ehkä ei tarvitsisi. Ja varsinkin tuo perheen kansa kasuava voisi saada juomakseen ihan ehtaa tavaraa.
Torilta lähti mukaan kahden litran maitopullo (22 kruunua, 1,41 euroa). Taidanpa lähteä kuorimaan kermat päältä pois.
Tänä aamuna pakkasin taas lapset torireissua varten. Lopputulema olikin yli kaksi tuntia kestänyt Nõmme-retki, joista torilla taidettiin olla vartti. Aina jaksan Nõmmen kaupunginosan mainita, mutta minusta se vain on niin herttainen. Käväisimme aamukahvilla Kook ja Köök -kahvilassa, löydettiin lastenvaatekaupasta J:lle sopiva pipo (kyllä, kaikki liikkeet ovat auki sunnuntaiaamupäivällä) ja ihmeteltiin hauskaa naishahmoista patsasta kastelukannun muotoisine suihkulähteineen.
Torilla päätin lopultakin mennä maitokauppaan. Siis todellakin kauppaan, jossa myydään vain maitoa suoraan tuottajan maitotankin hanasta. Näitä maidon suoramyyntipisteitä on täkäläisillä toreilla varmaan kaikilla ja olen nähnyt, että ihmiset sinne omien tyhjien maitoastioidensa kanssa menevät. Itse vain en ole saanut aikaiseksi.
Nyt menin ja aloin jutella myyjätädin kanssa, mistä hommassa oikein on kysymys. Hänellä tosiaan oli asianmukaisessa kylmätankissa ihan sitä itseään, täysin käsittelemätöntä tilamaitoa suoraan lehmän utareista. Kysyi, haluanko maistaa lasillisen ja toki halusin. Aah, se oli hyvää!
Juttelumme ohessa asiakkaita tuli ja meni. Eräs rouva kauhisteli Suomen maitotilannetta. Hänen mukaansa ainoa maito, jota Suomessa voi juoda, on punainen maito, ja sitäkin vain vaivoin. Rouva sanoi joskus maistaneensa vähärasvaisempia suomalaismaitoja ja sanoi, että häntä ne alkoivat oksettaa: "Eihän se ollut maitoa!"
En nyt varsinaisesti voi olla rouvan kanssa eri mieltä. Kun meijereitä Suomessa on enää muutama, maito kulkee ensin autossa tolkuttomia matkoja. Meijerissä maidolle sitten tehdään tuhannen erilaista käsittelyä, ettei vain olisi rasvaa ja laktooseja, minkä jälkeen juoma kuljetetaan takaisin satojen kilometrien päähän kauppoihin. Kyllähän siinä maidon kaltainen valmiste syntyy. Ja kansa piereskelee laktoosi-intoleransseissaan.
En minä voi asiassa jeesustella, yhtä lailla olen Valion rasvattomia maitotonkanpesuvesiä juonut. Mutta tuolla torilla taas aloin ajatella, että ehkä ei tarvitsisi. Ja varsinkin tuo perheen kansa kasuava voisi saada juomakseen ihan ehtaa tavaraa.
Torilta lähti mukaan kahden litran maitopullo (22 kruunua, 1,41 euroa). Taidanpa lähteä kuorimaan kermat päältä pois.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Hääyöaie
Ehkä minä nyt tiedä, millaisia virolaiset ovat, kun luin oikein aihetta käsittelevän kirjan. Ksenofoobi käsiraamat -kirjasarjassa on ilmestynyt kirja Sellised nad on... eestlased (suom. "Sellaisia he ovat, virolaiset").
Kirja oli ihan hauska pieni luettava, mutta en tiedä, oliko siinä mitään ällistyttävää uutta Virosta ja virolaisista. Tuon kirjasarjan kirjat tosiaan kertovat pilke silmäkulmassa, mutta ystävällisesti eri maiden ihmisistä ja kulttuurista.
Minulle taisi jäädä parhaiten mieleen (tai ei mieleen, lunttaan juuri ko. kirjasta) huima vokaalien täyttämä lause:
"Äia õe uue ööõieoaaia õueuiuau".
Appiukon siskon uudesta papupellosta siinä kai jotain sanotaan. Tuota viimeistä sanaa en ymmärrä yhtään. Kuka tajusi? Ja miten viimeisessä sanassa menevät sanojen rajat? Onko siinä jotakin ulos menemisestä ja kunniasta? Mutta ihan huippua, tuossa jäivät suomen kielen hääyöaikeet kakkoseksi!
Mainittu kirja olisi ollut paikoillaan lukea heti tänne muuton jälkeen. Tosin silloin en olisi pystynyt, kun en osannut kieltä. Nyt saattoi nyökytellä monessa kohdassa, että juu, noinhan tuo menee.
Virolaisista kirjakaupoista tämän 119-sivuisen keveän pläjäyksen saa seitsemällä-kahdeksalla eurolla.
Kirjan hienoin kohta oli minusta aivan lopussa, jossa jotenkin rauhoituttiin jatkuvasta naljailusta ja kuvailtiin, mitä tarkoittaa viron kielen, nyt jo tyyliltään vanhahtava sana "ilo". Lukekaa itse.
Kirja oli ihan hauska pieni luettava, mutta en tiedä, oliko siinä mitään ällistyttävää uutta Virosta ja virolaisista. Tuon kirjasarjan kirjat tosiaan kertovat pilke silmäkulmassa, mutta ystävällisesti eri maiden ihmisistä ja kulttuurista.
Minulle taisi jäädä parhaiten mieleen (tai ei mieleen, lunttaan juuri ko. kirjasta) huima vokaalien täyttämä lause:
"Äia õe uue ööõieoaaia õueuiuau".
Appiukon siskon uudesta papupellosta siinä kai jotain sanotaan. Tuota viimeistä sanaa en ymmärrä yhtään. Kuka tajusi? Ja miten viimeisessä sanassa menevät sanojen rajat? Onko siinä jotakin ulos menemisestä ja kunniasta? Mutta ihan huippua, tuossa jäivät suomen kielen hääyöaikeet kakkoseksi!
Mainittu kirja olisi ollut paikoillaan lukea heti tänne muuton jälkeen. Tosin silloin en olisi pystynyt, kun en osannut kieltä. Nyt saattoi nyökytellä monessa kohdassa, että juu, noinhan tuo menee.
Virolaisista kirjakaupoista tämän 119-sivuisen keveän pläjäyksen saa seitsemällä-kahdeksalla eurolla.
Kirjan hienoin kohta oli minusta aivan lopussa, jossa jotenkin rauhoituttiin jatkuvasta naljailusta ja kuvailtiin, mitä tarkoittaa viron kielen, nyt jo tyyliltään vanhahtava sana "ilo". Lukekaa itse.
lauantai 2. lokakuuta 2010
Kiikkujat
Viikonlopun alkuun moikkaavat teitä pienet keinujamme. K kiikkuu omassa pihassa, J puolestaan ratsastaa Nõmmen torin viereisellä leikkipaikalla.
****
Edellispostauksen laulukokemukseen liittyen annan vähän täsmennystä. Vaikka toisaalta ei olisi huvittanut tietää, miten huippuhieno elämys oli tehty, en silti voinut olla googlaamatta.
Video- ja musiikki-installaatio Nimepäev oli osa Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden 52 yllätystä ja ideaa -sarjaa. Viikottaisten tapahtumien avulla on tämän vuoden aikana laskettu sitä, kuinka pitkä aika on kulttuuripääkaupunkivuoden alkuun. Tallinna siis on ensi vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunki, kuten on myös Suomen Turku.
torstai 30. syyskuuta 2010
Päivän paras
Kuvan pömpelin sisältö sai minut tänään hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa.
Kävelin Vabaduse väljakulla ja ihmettelin työmaakonttia, jonka kyljessä lukee "nimepäev", suomeksi nimipäivä. Hipsin vähän lähemmäs, jolloin kontista tuli nuori nainen, joka kysyi haluaisinko tulla kuuntelemaan laulua. Minä siihen, että häh, sinne pömpeliinkö?
Kyllä vain, konttiin mentiin. Ensimmäisenä vastassa oli tietokone, johon kirjoitettiin oma etunimi. Sitten siirryttiin istumaan sermin taakse ja edessä aukesi kontin päätyseinän kokoinen valkokangas, jolla pyöri video.
Videolla odotteli kuoronjohtaja esiripun edessä. Hetken kuluttua videolla esirippu aukesi ja sen takaa paljastui kuoro. Kuoronjohtaja laittoi kuoron laulamaan.
Ja se kuoroi lauloi puolisen minuuttia komeaa stemmalaulua toistaen minun nimeäni!!
Minä keräilin leukaani lattialta ja hymyilin typerästi. Harvemmin sitä saa kuulla kuoromusiikkia, jonka sanoitus koostuu pelkästä omasta etunimestä. Tuli vähän sama olo kuin niinä muutamina kertoina, kun olen päässyt frakkipukuisten herrojen serenadin kohteeksi.
Ei hajuakaan, miten tämä homma oli teknisesti toteutettu. Periaatteessahan se voisi olla reaaliaikainen suoritus. Jossakin olisi päivystämässä kuoro, joka olisi opetellut yhden sävelmän ja sitten laulaisi sitä, vain "sanoitusta" vaihtaen. Nykytekniikalla videon siirto ei ole mikään asia. Mutta mitä jos nimeni olisi ollut vaikka Barbi-Chessica?
Oli miten oli, tämä Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden kuvioihin liittyvä taidepläjäys sai minulta täydet pisteet.
(Kuvan otin kännykällä. Taustalla remonttipaketissa oleva Jaanin kirkko.)
Pelmeni-pohdintaa
Alan päästä baltialaistumisessani siihen pisteeseen, että ruokapöydässämme on ruvennut näkymään useammin pelmenejä. Pelmeni on siis jokseenkin sama kuin italialainen tortellini: vehnätaikinanyytti, jonka sisässä on jotakin suolaista, tavallisimmin jauhelihaa.
Pelmeni on oiva ruoka siinä mielessä, että sitä voi pitää pakastimessa hätävararuokana, se valmistuu nopeasti ja isompi lapsi tykkää niitä syödä. Yhdessä vihannesläjän kanssa siitä saa aivan kelpo aterian. Pelmeneitä on kauppojen pakastealtaissa loppumattomat valikoimat, ja hinnat ovat olemattomat.
Aiemmin keittelin pelmenejä vedessä, mikä on ihan hyvä vaihtoehto. Sitten sain Kuus pelmeeni -nimisessä pelmeniravintolassa paistettuja pelmenejä, jotka yhdessä smetanan kanssa maistuivat erityisen hyviltä.
Jokin aika sitten kokeilin itse paistaa pelmenejä pannulla. Pannu oli liian kuuma ja jäiset lihanyytit ehtivät kärventyä pinnasta ennen kuin kypsyivät kunnolla.
Kysyin neuvoa lastenhoitajaltamme. Hän vinkkasi, että ensinnäkin pelmenit pitää paistaa voissa. Pannun pitää tietysti olla tarpeeksi miedon lämpöinen. Kun pelmenit ovat jokseenkin kypsät ja pinta ruskistunut, kannattaa pannulle heittää tilkka vettä, laittaa kansi päälle ja hauduttaa kökkäreitä hetken.
Näin olen nyt pari kertaa menestyksellisesti tehnyt, ja lapsi on kauhonut hillittömän määrän nyyttejä ruuakseen. Smetanaan dipaten, tietenkin.
Voinkin nyt siirtyä harkitsemaan seuraavaa askelta, joka onkin jo huomattavasti suurempi henkinen ponnistus. Nimittäin pelmenien tekeminen itse.
Nappasin kotikaupunginosamme syysmarkkinoilta taannoin mukaani uuden Tupperware-esitteen (keski-ikä, here I come...) ja huomasin, että Kipporvaara myy täällä sellaisia pelmenintekolevyjä. Reiällisen levyn päälle heitetään vehnätaikinalevy, sitten reikien kohdalle ladotaan täytettä ja laitetaan toinen taikinalevy päälle. Sen jälkeen ymmärtääkseni vielä laitetaan toinen muovilevy päälle, joka liimaa taikinalevyt yhteen ja syntyy valmiita nyyttejä.
No, en tiedä, teenkö tätä ostosta koskaan, mutta hyvä tietää, että apuvälineissä löytyy. Mahdetaankohan pelmenilevyjä esimerkiksi Suomessa myydä, kun ei ole pelmenintekokulttuuriakaan?
Mutta sen sijaan haluaisin tietää, voisiko pelmenejä tehdä puhtaaseen ruistaikinaan ja jos voisi, niin miten ne keittäessä / paistaessa / pakastaessa käyttäytyisivät? Osaisiko joku sanoa?
Pelmeni on oiva ruoka siinä mielessä, että sitä voi pitää pakastimessa hätävararuokana, se valmistuu nopeasti ja isompi lapsi tykkää niitä syödä. Yhdessä vihannesläjän kanssa siitä saa aivan kelpo aterian. Pelmeneitä on kauppojen pakastealtaissa loppumattomat valikoimat, ja hinnat ovat olemattomat.
Aiemmin keittelin pelmenejä vedessä, mikä on ihan hyvä vaihtoehto. Sitten sain Kuus pelmeeni -nimisessä pelmeniravintolassa paistettuja pelmenejä, jotka yhdessä smetanan kanssa maistuivat erityisen hyviltä.
Jokin aika sitten kokeilin itse paistaa pelmenejä pannulla. Pannu oli liian kuuma ja jäiset lihanyytit ehtivät kärventyä pinnasta ennen kuin kypsyivät kunnolla.
Kysyin neuvoa lastenhoitajaltamme. Hän vinkkasi, että ensinnäkin pelmenit pitää paistaa voissa. Pannun pitää tietysti olla tarpeeksi miedon lämpöinen. Kun pelmenit ovat jokseenkin kypsät ja pinta ruskistunut, kannattaa pannulle heittää tilkka vettä, laittaa kansi päälle ja hauduttaa kökkäreitä hetken.
Näin olen nyt pari kertaa menestyksellisesti tehnyt, ja lapsi on kauhonut hillittömän määrän nyyttejä ruuakseen. Smetanaan dipaten, tietenkin.
Voinkin nyt siirtyä harkitsemaan seuraavaa askelta, joka onkin jo huomattavasti suurempi henkinen ponnistus. Nimittäin pelmenien tekeminen itse.
Nappasin kotikaupunginosamme syysmarkkinoilta taannoin mukaani uuden Tupperware-esitteen (keski-ikä, here I come...) ja huomasin, että Kipporvaara myy täällä sellaisia pelmenintekolevyjä. Reiällisen levyn päälle heitetään vehnätaikinalevy, sitten reikien kohdalle ladotaan täytettä ja laitetaan toinen taikinalevy päälle. Sen jälkeen ymmärtääkseni vielä laitetaan toinen muovilevy päälle, joka liimaa taikinalevyt yhteen ja syntyy valmiita nyyttejä.
No, en tiedä, teenkö tätä ostosta koskaan, mutta hyvä tietää, että apuvälineissä löytyy. Mahdetaankohan pelmenilevyjä esimerkiksi Suomessa myydä, kun ei ole pelmenintekokulttuuriakaan?
Mutta sen sijaan haluaisin tietää, voisiko pelmenejä tehdä puhtaaseen ruistaikinaan ja jos voisi, niin miten ne keittäessä / paistaessa / pakastaessa käyttäytyisivät? Osaisiko joku sanoa?
Virolaiset hulmuhelmat
Sain erään aiemman postaukseni kommenttilootassa nimimerkki Väikikseltä linkin pärnulaisen hamevalmistajan, Keerukodan, sivulle.
Firma näyttää tekevän hameita hauskalla vinoleikkauksella. Kankaissa on kansallispukumaista etnohenkeä. Hienoja!
(kuvat ovat Keerukodan nettisivulta)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
